Salut tout le monde!

Mitä tarkoittaa café pour les idiots? Ota selvää. Me emme anna vastauksia, vaan esitämme kysymyksiä. Tämä sivusto on nuoren opiskelijan blogi, galleria ja kotikirjasto.

Marissa
marissa.mehr[at]cafepourlesidiots.org

Vive la vie

Gioachino Rossinin (ja Dario Fon): Matka Reimsiin ; 27012012

Italialaisen teatterilegendan Dario Fon ohjaama Gioachino Rossinin Matka Reimsiin on ennen kaikkea ristiriitainen kokemus. Ja minä kun Kansallisoopperaan astellessa naiivisti luulin, ettei minua helposti mikään hetkauta tai saata hämilleen. Olen yksinkertaisesti hämmentynyt, enkä oikein tiedä, mitä ajatella koko produktiosta. Ehkä se on hyvän taiteen merkki? Että teos pistää pohtimaan, että se askarruttaa sekä hyvässä että pahassa. Jos näin on, Fo on onnistunut.

(Kuvat: Heikki Tuuli ja Sakari Viika)

En tiennyt tästä jo vuonna 2003 ensi-iltaan tulleesta produktiosta muuta kuin Fon hehkutuksen. Että versio olisi läpikotaisin karnevalistinen, suuri ilotulitusten riemujuhla. Tämän perusteella ajattelin, että luvassa on jotakin aivan uskomattoman hulppeaa, mieleenpainuvaa ja upeaa. Ja kaikki näyttikin aluksi lupaavalta: lava täyttyi alkutahdeista alkaen tanssijoista, solisteista, lukuisista liikkuvista elementeistä sekä sirkustaiteilijoista.

Mutta välillä tuli tunne, että lavalla tapahtuu liikaa. Joka ikinen metri oli joko solistin, tanssijan, sirkustaiteilijan käytössä tai sitten muun lavastustilpehöörin peitossa. Kaikki oli alituisessa liikkeessä: tanssijat tanssivat, sirkustaiteilijat pomppivat trampoliineilla tai leijuivat ilmassa vaijerien varassa. Mikäli solistit olivat paikoillaan, silloinkin he olivat jonkin lavasteen päällä, jota toiset työnsivät lavan päästä päähän. Katsojan keskittyminen ei voinut herpaantua hetkeksikään, sillä muuten jäi jotakin näkemättä. Ironista kyllä, eteenpäin painettiin tuhatta ja sataa, vaikkei Reimsiin koskaan päästykään.

Teoksen yhteiskuntakritiikki ja symboliikka lipsahti välillä liian alleviivaavaksi, joskus jopa tekotaiteellisuuden puolelle. Fon ohjaus tuntui läpi produktion olevan sillä hiuksenhienolla rajalla. Joko elementit olivat täydellisen onnistuneita, (kuten hahmojen selkään kiinnitetyt liput) tai sitten ne menivät totaalisesti metsään, (kuten osiin rikottava patsas, joka jälleen kootaan yhteisvoimin). Yhtenäinen Eurooppa my ass.

Yleisö oli hullaantunut koko esityksen ajan. He nauroivat lähes läpi koko oopperan. Minä hymähdin kahdessa kohtaa. Ehkä teoksen huumori ei ollut minun makuuni, mistä voi johtaa vain siihen päätelmään, että Folla ja minulla on harvinaisen erilainen huumorintaju. Siinä missä ensimmäisten näytösten komiikka perustui lähinnä lavalla tapahtuviin commedia dell’arten sävyisiin hassutteluihin, vasta teoksen loppupuoliskolla rossinilainen komiikka oli tekstilähtöisempää ja näyttäytyi nimenomaan libreton tasolla. Viimeisessä näytöksessä minuakin jo nauratti, ehkä juuri tästä syystä. Kompuroiva aasi lavalla ei iske minun nauruhermooni, mutta absurdit vuorosanat senkin edestä.

Kaikesta kritiikistä huolimatta en voi olla ihailematta Fon tapaa käyttää lavaa monipuolisesti. Esimerkiksi hahmojen ja tanssijoiden pitelemät tekstiplakaatit olivat hauska ja nerokas keksintö. Muutamassa kohdassa kokonaisuus luisui iloittelevan karnevaalin puolelle, jossa kaikki liikkui lavalla onnistuneessa, hallitussa kaaoksessa. Visuaalisesti teos olikin yhtä kermakakkua, suoranaista nannaa jokaiselle katsojalle. Piti vain päästä yli ähkystä, jonka ensimmäinen näytös tuotti elementtipaljoudellaan.

Fon Matka Reimsiin muistutti, millaista ooppera voi joustavimmillaan olla. Meno ja meininki oli hullua, mutta välillä tuntui, että meno jäi tästä huolimatta, (vaikka se kuulostaakin kummalliselta) hieman laimeaksi. Olisin mielelläni nähnyt vielä rankempaa karnevalismia, mutta ehkä Fon näkemys ja tyyli eivät menneet esitystä pidemmälle. Se hänelle suotakoon, useimmitenhan tällaiset asiat ovat taiteilijan subjektiivisia näkemyksiä.

Ehkä minun pitäisi mainita jostain muustakin kuin ohjauksesta? Suoraan sanottuna oli niin hämmentynyt ja tiukasti kyttäämässä lavasteita ja lavan tapahtumia, että unohdin keskittyä solistien panokseen. Tärkeitä rooleja oli myös harvinaisen paljon teoksessa, mikä hämmensi soppaa entisestään. Kaikki oli yhtä suurta sekamelskaa, tosin hallittua sellaista, (ainakin suurimmaksi osaksi).

Muutamia yllättäviä havaintoja hullunmyllyn keskeltä silti nousi edukseen. Esimerkiksi Don Alvaron roolin laulanut baritoni Markus Nieminen oli huikea. Hänen äänensä jylisi upeasti alusta loppuun. Myös Hanna Rantala viehkeän kauniina Corinnana oli ihanan raikas ja Merja Mäkelän suoritus markiisitar Melibeana ei jättänyt kylmäksi.

Että sellainen produktio. Entä tekstin alussa mainitsemani ennakko-oletukset? Ne täyttyivät toki, mutta hieman eri tavalla kuin olin aluksi kuvitellut. Teos oli huikea ja ennen kaikkea mieleenpainuva, mutta omalla tavallaan. Vaikka Fon ohjaus oli hyvä täytyy sanoa, että olen ihan tyytyväinen, ettei jokainen ooppera ole Fon ohjaaman Matka Reimsiin kaltainen.

Kommentoi kirjoitusta

Tom Rachman: Keskeneräiset ; 26012012

Englantilaisen Tom Rachmanin esikoisteos Keskeneräiset (Paasilinna 2011) on lehtimiesmaailmaan kurkistava kertomuskokoelma, jossa yksitoista tarinaa nivoutuvat toisiinsa miljöön ja henkilöiden avulla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Roomaan, jossa toimii kansainvälisen sanomalehden pääkonttori ja toimitus.

Kirjaa luonnehditaan romaaniksi, (vaikka yleensä tällaisten lajityypillisten lukijaa ohjaavien kommenttien ei pitäisi antaa vaikuttaa omaan näkemykseen). Mielestäni teos kuitenkin tuntuu tiiviiltä novellikokoelmalta, niin kuin esimerkiksi muutaman vuoden takainen Armas Alvarin yhteisönovellikokoelma Varmat tapaukset (Tammi 2006). Miljöö on, kuten Alvarin kokoelmassa, jokaisessa kertomuksessa sama, samoin henkilöt. Silti tarinat ovat kukin oma itsenäinen kokonaisuutensa, mikä muistuttaa vahvasti perinteistä novellimuotoa. Itse siis puhun teoksesta novellikokoelmana, en romaanina.

Erillisissä tarinoissa käydään läpi kuolevan lehtitalon viimeisiä hetkiä. Tekstien tarinoiden ohella seurataan kertomusta siitä, kuinka lehti perustettiin ja kuinka sen perustajat yksi toisensa jälkeen syöksyvät kohti tuhoa. Jokaisen novellin jälkeen on lyhyt, muutaman sivun mittainen kursiivilla korostettu tekstikatkelma, joka kertoo lehden synnystä kuolemaan saakka läpi vuosikymmenten.

Novellien ihmiset ovat surkeita kukin omalla tavallaan. Heidän suhteensa ovat kärsineet joko työn tai oman ohikiitäneen aikuistumattomuuden vuoksi. Oman elämän solmukohtia yritetään korjata, mutta surkein tuloksin. Lehtimaailmassa työskentelevät näyttävät olevan yhtä lähellä kuolemaa kuin itse lehtiteollisuus, jota teoksessa kuvataan.

Keskeneräiset kuvaa sitä muutosta, mitä lehtimedia on käynyt aina 2000-luvulta lähtien, kun levikit alkoivat laskea vuosi vuodelta ja internet sekä muut viestimet jatkavat voittokulkuaan printtimedian kustannuksella. Surullisen haikea miljöö surullisen nostalgisine hahmoineen. Kuten teoksesta käy ilmi, lehtimiehen elämä on täynnä yllätyksiä. Silti teksti itsessään yllättää harvoin.

Novelleissa käsitellään päivänpolttavia aiheita. On öljykriisiä, Barack Obamaa ja muita ajankohtaisuuksia. Tämä lukijaa aluksi hauskuuttava yksityiskohta kääntyy lopulta tekijäänsä vastaa ja yltiöajankohtaisuus osoittautuu kokoelman yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi. Keskeneräiset on kirjoitettu vuonna 2010, mutta jo nyt, (alle kaksi vuotta kirjan kirjoittamisesta, vajaa puoli vuotta teoksen suomentamisesta) kokoelma tuntuu lähinnä tunkkaiselta ja lähinostalgiselta aikalaiskuvaukselta ilman universaalia ulottuvuutta.

Rachman on toimittaja ja se näkyy tekstissä. Tapahtumat ja henkilöt tuntuvat etäisiltä, jossakin määrin kliiniseltä, eikä kaunokirjallista elävyyttä löydä tekstistä juurikaan. Edes preesens-aikamuoto ei poista etäisyyttä, joka lukijan ja teoksen hahmojen välille syntyy lehtimiehen otteen ohjaamana. Paikoin näppärä kielellinen tyyli piristää, mutta kokonaisuudessa se jää vain pieneksi piristykseksi.

Kommentoi kirjoitusta

Edelliset -->

Cafepourlesidiots.org © Marissa Mehr 2007-2012
Valid HTML & CSS.