Salut tout le monde!
Mitä tarkoittaa café pour les idiots? Ota selvää. Me emme anna vastauksia, vaan esitämme kysymyksiä. Tämä sivusto on nuoren opiskelijan blogi, galleria ja kotikirjasto.
♥ Marissa
marissa.mehr[at]cafepourlesidiots.org
Vive la vie
Gioachino Rossinin (ja Dario Fon): Matka Reimsiin ; 27012012
Italialaisen teatterilegendan Dario Fon ohjaama Gioachino Rossinin Matka Reimsiin on ennen kaikkea ristiriitainen kokemus. Ja minä
kun Kansallisoopperaan astellessa naiivisti luulin, ettei minua helposti mikään hetkauta tai saata hämilleen. Olen
yksinkertaisesti hämmentynyt, enkä oikein tiedä, mitä ajatella koko produktiosta. Ehkä se on hyvän taiteen merkki?
Että teos pistää pohtimaan, että se askarruttaa sekä hyvässä että pahassa. Jos näin on, Fo on onnistunut.
(Kuvat: Heikki Tuuli ja Sakari Viika)
En tiennyt tästä jo vuonna 2003 ensi-iltaan tulleesta produktiosta muuta kuin Fon hehkutuksen. Että versio olisi läpikotaisin karnevalistinen, suuri ilotulitusten riemujuhla.
Tämän perusteella ajattelin, että luvassa on jotakin aivan uskomattoman
hulppeaa, mieleenpainuvaa ja upeaa. Ja kaikki näyttikin aluksi lupaavalta: lava täyttyi alkutahdeista alkaen tanssijoista, solisteista,
lukuisista liikkuvista elementeistä sekä sirkustaiteilijoista.
Mutta välillä tuli tunne, että lavalla tapahtuu liikaa. Joka ikinen metri oli joko solistin, tanssijan, sirkustaiteilijan
käytössä tai sitten muun lavastustilpehöörin peitossa. Kaikki oli alituisessa liikkeessä: tanssijat tanssivat, sirkustaiteilijat
pomppivat trampoliineilla tai leijuivat ilmassa vaijerien varassa. Mikäli solistit olivat paikoillaan, silloinkin he
olivat jonkin lavasteen päällä, jota toiset työnsivät lavan päästä päähän. Katsojan keskittyminen ei voinut herpaantua hetkeksikään,
sillä muuten jäi jotakin näkemättä. Ironista kyllä, eteenpäin painettiin tuhatta ja sataa, vaikkei Reimsiin koskaan päästykään.
Teoksen yhteiskuntakritiikki ja symboliikka lipsahti välillä liian alleviivaavaksi, joskus jopa tekotaiteellisuuden puolelle. Fon ohjaus tuntui läpi
produktion olevan sillä hiuksenhienolla rajalla. Joko elementit olivat täydellisen onnistuneita, (kuten hahmojen
selkään kiinnitetyt liput) tai sitten ne menivät totaalisesti metsään, (kuten osiin rikottava patsas, joka jälleen
kootaan yhteisvoimin). Yhtenäinen Eurooppa my ass.
Yleisö oli hullaantunut koko esityksen ajan. He nauroivat lähes läpi koko oopperan. Minä hymähdin kahdessa kohtaa. Ehkä
teoksen huumori ei ollut minun makuuni, mistä voi johtaa vain siihen päätelmään, että Folla ja minulla on harvinaisen erilainen
huumorintaju. Siinä missä ensimmäisten näytösten komiikka perustui lähinnä lavalla tapahtuviin commedia dell’arten sävyisiin
hassutteluihin, vasta teoksen loppupuoliskolla rossinilainen komiikka oli tekstilähtöisempää ja näyttäytyi nimenomaan
libreton tasolla. Viimeisessä näytöksessä minuakin jo nauratti, ehkä juuri tästä syystä. Kompuroiva aasi lavalla ei iske minun nauruhermooni,
mutta absurdit vuorosanat senkin edestä.
Kaikesta kritiikistä huolimatta en voi olla ihailematta Fon tapaa käyttää lavaa monipuolisesti. Esimerkiksi hahmojen
ja tanssijoiden pitelemät tekstiplakaatit olivat hauska ja nerokas keksintö. Muutamassa kohdassa kokonaisuus luisui
iloittelevan karnevaalin puolelle, jossa kaikki liikkui lavalla onnistuneessa, hallitussa kaaoksessa. Visuaalisesti teos
olikin yhtä kermakakkua, suoranaista nannaa jokaiselle katsojalle. Piti vain päästä yli ähkystä, jonka ensimmäinen näytös
tuotti elementtipaljoudellaan.
Fon Matka Reimsiin muistutti, millaista ooppera voi joustavimmillaan olla. Meno ja meininki oli hullua, mutta
välillä tuntui, että meno jäi tästä huolimatta, (vaikka se kuulostaakin kummalliselta) hieman laimeaksi. Olisin mielelläni
nähnyt vielä rankempaa karnevalismia, mutta ehkä Fon näkemys ja tyyli eivät menneet esitystä pidemmälle. Se hänelle
suotakoon, useimmitenhan tällaiset asiat ovat taiteilijan subjektiivisia näkemyksiä.
Ehkä minun pitäisi mainita jostain muustakin kuin ohjauksesta? Suoraan sanottuna oli niin hämmentynyt ja tiukasti
kyttäämässä lavasteita ja lavan tapahtumia, että unohdin keskittyä solistien panokseen. Tärkeitä rooleja oli myös harvinaisen
paljon teoksessa, mikä hämmensi soppaa entisestään. Kaikki oli yhtä suurta sekamelskaa, tosin hallittua sellaista, (ainakin
suurimmaksi osaksi).
Muutamia yllättäviä havaintoja hullunmyllyn keskeltä silti nousi edukseen. Esimerkiksi Don Alvaron roolin laulanut baritoni
Markus Nieminen oli huikea. Hänen äänensä jylisi upeasti alusta loppuun. Myös Hanna Rantala viehkeän kauniina
Corinnana oli ihanan raikas ja Merja Mäkelän suoritus markiisitar Melibeana ei jättänyt kylmäksi.
Että sellainen produktio. Entä tekstin alussa mainitsemani ennakko-oletukset? Ne täyttyivät toki, mutta hieman eri tavalla kuin olin aluksi kuvitellut.
Teos oli huikea ja ennen kaikkea mieleenpainuva, mutta omalla tavallaan. Vaikka Fon ohjaus oli hyvä täytyy sanoa, että olen
ihan tyytyväinen, ettei jokainen ooppera ole Fon ohjaaman Matka Reimsiin kaltainen.
Tom Rachman: Keskeneräiset ; 26012012
Englantilaisen Tom Rachmanin esikoisteos Keskeneräiset (Paasilinna 2011) on lehtimiesmaailmaan
kurkistava kertomuskokoelma, jossa yksitoista tarinaa nivoutuvat toisiinsa miljöön ja henkilöiden avulla.
Tapahtumat sijoittuvat pääosin Roomaan, jossa toimii kansainvälisen sanomalehden pääkonttori ja toimitus.
Kirjaa luonnehditaan romaaniksi, (vaikka yleensä tällaisten lajityypillisten lukijaa ohjaavien kommenttien ei
pitäisi antaa vaikuttaa omaan näkemykseen). Mielestäni teos kuitenkin tuntuu tiiviiltä novellikokoelmalta, niin kuin
esimerkiksi muutaman vuoden takainen Armas Alvarin yhteisönovellikokoelma Varmat tapaukset (Tammi 2006).
Miljöö on, kuten Alvarin kokoelmassa, jokaisessa kertomuksessa sama, samoin henkilöt. Silti tarinat ovat
kukin oma itsenäinen kokonaisuutensa, mikä muistuttaa vahvasti perinteistä novellimuotoa. Itse siis puhun
teoksesta novellikokoelmana, en romaanina.
Erillisissä tarinoissa käydään läpi kuolevan lehtitalon viimeisiä hetkiä. Tekstien tarinoiden
ohella seurataan kertomusta siitä, kuinka lehti perustettiin ja kuinka sen perustajat yksi
toisensa jälkeen syöksyvät kohti tuhoa. Jokaisen novellin jälkeen on lyhyt, muutaman sivun mittainen
kursiivilla korostettu tekstikatkelma, joka kertoo lehden synnystä kuolemaan saakka läpi vuosikymmenten.
Novellien ihmiset ovat surkeita kukin omalla tavallaan. Heidän suhteensa ovat kärsineet joko työn tai oman
ohikiitäneen aikuistumattomuuden vuoksi. Oman elämän solmukohtia yritetään korjata, mutta surkein tuloksin.
Lehtimaailmassa työskentelevät näyttävät olevan yhtä lähellä kuolemaa kuin itse lehtiteollisuus, jota teoksessa
kuvataan.
Keskeneräiset kuvaa sitä muutosta, mitä lehtimedia on käynyt aina 2000-luvulta lähtien, kun
levikit alkoivat laskea vuosi vuodelta ja internet sekä muut viestimet jatkavat voittokulkuaan
printtimedian kustannuksella. Surullisen haikea miljöö surullisen nostalgisine hahmoineen.
Kuten teoksesta käy ilmi, lehtimiehen elämä on täynnä yllätyksiä. Silti teksti itsessään yllättää
harvoin.
Novelleissa käsitellään päivänpolttavia aiheita. On öljykriisiä, Barack Obamaa ja muita ajankohtaisuuksia.
Tämä lukijaa aluksi hauskuuttava yksityiskohta kääntyy lopulta tekijäänsä vastaa ja yltiöajankohtaisuus
osoittautuu kokoelman yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi. Keskeneräiset on kirjoitettu vuonna 2010, mutta
jo nyt, (alle kaksi vuotta kirjan kirjoittamisesta, vajaa puoli vuotta teoksen suomentamisesta) kokoelma
tuntuu lähinnä tunkkaiselta ja lähinostalgiselta aikalaiskuvaukselta ilman universaalia ulottuvuutta.
Rachman on toimittaja ja se näkyy tekstissä. Tapahtumat ja henkilöt tuntuvat etäisiltä, jossakin määrin kliiniseltä,
eikä kaunokirjallista elävyyttä löydä tekstistä juurikaan. Edes preesens-aikamuoto ei poista etäisyyttä, joka
lukijan ja teoksen hahmojen välille syntyy lehtimiehen otteen ohjaamana. Paikoin näppärä kielellinen tyyli piristää,
mutta kokonaisuudessa se jää vain pieneksi piristykseksi.
|
