Vivé la vie

välitila ; 22062009

Olemme lymynneet viimeiset päivät vanhempieni luona ja huomenna lähdemme aamusta Tanskaan. Väsyttää mielettömästi: koko päivä tuli juoksenneltua Helsingissä milloin turistinähtävyyksillä, milloin shoppailemassa alkavia aleja ja milloin syömässä. Lomarahoja olen tuhlaillut vasta yhden söpön laukun ja kuuden kirjan verran, saa nähdä miten saan raahattua niitä ensin Tanskaan ja sitten takaisin, on muuten suhteellisen painavia otuksia. En periaatteessa edes tarvitse lomalukemista, sillä käsilaukkuun päätyivät viime minuuteilla ennen lähtöä Tarmo Kunnaksen Paha sekä omasta hyllystä Sulevi Riukulehdon Politiikka lastenkirjoissa sekä Susanna Paasosen Hääkirja. Kirjoituksia rakkaudesta, romantiikasta ja sukupuolesta. Olen lukenut muutaman ensimmäisen artikkelin tuosta jälkimmäisestä ja sisältö on kyllä hykerryttävän mielenkiintoista. Huomenna luultavasti aloitan lentokoneessa Tarmo Kunnaksen teoksen, ellei koko lentomatka mene leikkimiseksi ja hereillä pysymiskamppailuksi.

En tiedä, miten pystyn tästä eteenpäin olemaan koneella, mutta yritän päivitellä kuulumisia, lisäillä kuvia ja säheltää täällä ennen Suomeen paluuta, eli perjantaita 3.7. Hyvää kesää kaikille ja toivotaan, että säät suosivat itse kutakin, minkälaista säätä kukakin nyt ikinä toivookaan.

juhannus ; 19062009

Eilen kauppa oli täynnä vielä vähää vailla yhdeksän. Meteli oli korvia huumaava: juhannusruokaa ei osattu päättää ilman huutoa, kaljan haalimisesta tuli kilpailu (kuka saa viimeisen laatikon!?), kaksikymmentä nuorta naista kolusi viimehetken karkkiostoksia irtokarkkikaukaloilla, jokaisen ostoskori/kärry näytti normaalia juhlavammalta. Ihme kyllä lihatiski ei ollut tyhjä. Tätä ihmettelin ihan pysähtymiseen saakka, vaikka olisi pitänyt omia ostoksia tehdä kun vielä aikaa oli. Onko liha niin kallista, että sitä ei enää osteta, vaan täyspihvit ja suikaleet korvataan makkaralla? Edes tarjouslihat eivät olleet loppuunmyytyjä. Suoraan sanottuna tiski ei erottunut juuri maanantaiaamun täytön jälkeisestä.

Me ostimme vaatimattomasti vain välttämättömimpiä tarpeita tälle päivälle, sillä mies halusi osallistua ostostentekoon ja ymmärsin, että tänäänhän kaupat menevät luultavasti kiinni jo aiemmin. M on töissä viiteen saakka ja saa vapaapäiviä palkaksi, joten kauppareissu tehtiin jo eilen. Mitään erikoista ei siis tullut ostettua: ukko otti kolme kaljatölkkiä, yksi omenaviineri ja luomumaitoa, mutta satuimme löytämään ensimmäistä kertaa luomunaudanlihaa! Vielä kun tietäisi, mistä saa ostettua luomukanaa.

Ja tänään sataa vettä ja kadut ovat tyhjiä. Toisaalta kaipaisin kunnon juhannusta grilleineen ja maaseutuineen, mutta toisaalta autio kaupunkikin kiehtoo. Ehkä menemme illalla pidemmälle juhannuslenkille kauniin kosteaan säähän. Oma keskikesän viettoni alkoi pienellä paniikilla, kun sain tietää, ettei kirjasto ole auki sentinkään vertaa ennen maanantaita. Minun piti tänään palauttaa yksi kirja, josta on miljoona varausta ja palautuspäivä viimeistään maanantaina. Mietin jo, miten menen perikatoon kun en pääse kirjaa palauttamaan ja miten saan junailtua itselleni menetetyn lainaoikeuden takaisin ennen eläkevuosia kun muistin, että joissakin kirjastoissa on palautusluukku minunlaisiani tapauksia varten. Kipitin kirjastolle hermot riekaleina, sillä luin netistä kuinka pikkupojat tykkää sytytellä tulipaloja näiden palautusluukkujen kautta ja kirjaston sivuillakin luki "palautus luukun kautta omalla vastuulla" -vastuunvapauslausuntoja. Olin varma, että juhannuksen pitkän juhlapyhän vuoksi kirjasto on kaiken varalta tukkinut palautuslootan.

Osaan aina muuttaa asiat kaikkein negatiivisimpaan muotoon ja maalata kauhukuvia maailmanlopusta ‒ ei se kirjasto ollut mitään varotoimia suorittanut, siellä se luukku oli kutsuvana kirjaston kyljessä ja matto rullasi kirjan tyytyväisenä sisuksiinsa. Eli en ainakaan vielä menetä lainausoikeuttani Turun kirjastoihin. Saatoin siis tulla takaisin kotiin kevein mielin ja keskittyä taas täysillä tulevan loman alkamiseen, (miten ihmeessä aina puhun tulevasta lomasta vaikka kesä on jo puolessa välissä!?).

Kipaisin Stockmannin Akateemisen kautta, josta mukaan tarttui Aino Kallaksen Valitut teokset hintaan 4,80 e. Kiinnostuin Maria Jotunin lisäksi hurjasti Kallaksen tuotannosta lueskellessani edelliseen tenttiin ja päätin, että pitää tutustua neidon kirjoituksiin enempikin. Haluaisin ainakin lukea trilogian Hiidenmaasta, johon kuuluvat Valitut teokset-kirjassakin mukana olevat Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi sekä Sudenmorsian. Viimeisimmän olen lukenut, mutta haluaisin vielä ahmia kaksi edeltävää. Mietin kauan kirjan ostoa, koska minulla on jo Sudenmorsian, joten tuntui tyhmältä ostaa teos, joka sisältää yhden omistamistani kirjoista. Trilogian muut osat kuitenkin houkuttelivat liikaa ja niinpä aion suorittaa jotain ennennäkemätöntä: aion myydä kirjan! En ole koskaan myynyt kuin muutaman hassun omistamani lukiokirjan, lähinnä niistä aineista joita lukiossa vihasin, eli maantieto, biologia, matematiikka ym. Ja nyt aion myydä kaunokirjallisen teoksen, uskomatonta. Sudenmorsian on tuskin koskettu kappale, jonka ostin jokin aika sitten. Se on Keskiyön kirjasto-sarjaa, jossa on todella ihanat kannet mielestäni. Sääli siitä luopua, mutta tyhmä pitää hyllyssä kirjaa kaksin kappalein.

Nyt aion aloittaa rauhallisen juhannuksen viettoni seuraavien parissa: kiwihedelmäkori, Helena Sirénin Romaanihenkilö vailla työtä kirja, sekä Fazerin suklaalevy. Ukko tulee töistä tuossa viiden aikoihin ja sitten ilta jatkuu elokuvan ja hyvän ruoan parissa. Ei siis mitään ihmeellistä, vaan mukava kotijuhannus.

Tuo Helena Sirénin teos Romaanihenkilö vailla työtä ‒ työttömyys suomalaisessa nykykirjallisuudessa on itse asiassa aika hyvä, luin siitä ennen kirjastoon pinkomista ensimmäiset 15 sivua. Aihe on todella ajankohtainen, vaikka kirja käsittelee lähinnä 1990-luvun alussa riehunutta lamaa ja sen vaikutuksia kirjallisuuteen työttömyyden muodossa. Kirja tuli painosta 2008, juuri ennen uutta talouskriisiä ja on näin ollen ajan hermolla enemmän kuin aluksi uskoinkaan. Yllätyin, että Sirén olikin sosiaalipolitiikan opiskelija ja kehittänyt kirjansa sosiaalipolitiikan gradustaan. Jotenkin kapeakatseisena odotin tietysti heti, että hän olisi ollut kirjallisuudenopiskelija, mutta ihan hyvä näinkin. Todella mielenkiintoinen kirja, suosittelen sitä kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille ja niille, jotka eritoten tuntevat kiinnostusta kirjallisuuden yhteiskuntakuvaukseen ja sosiologiaan.

mäkkärin vessa ; 18062009

Pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä pakkauspuuhiin. Lähdemme Tanskaan vasta tiistaina, mutta menemme ensin vanhempieni luokse Vantaalle jo lauantaiksi, jotta saamme nauttia hieman maaseudun rauhasta ja M saa viimein kokea kauan odotetun uusintamatkan Helsinkiin. Maanantaina olisi tarkoitus viettää pääkaupungissa niin kauan kun jalat mukuloita kestävät. Itse ikävöin keskustan Akateemista kirjakauppaa, Turun vastaava on kuin jokilaivan käymälä verrattuna Helsingin kaimaansa.

Vasta Turkuun muuttaessa ymmärsin kunnioittaa Helsingin kirjakauppa-antia. Vaikka rakastuin alussa ideaan kahvilasta keskellä kirjakauppaa, (Akateemisen kirjakaupan Café Aalto) niin pian sen likaiset menukortit ja klähmäinen tanko sai minut nimeämään sen "Mäkkärin vessaksi". Kerran näimme Martti Ahtisaaren täydessä kahvilassa ja mieleni kihisi halusta pyytää häntä luovuttamaan herrasmiehenä paikan leideille, (eli siis minulle ja ystävälleni). En tehnyt niin, mutta mieli teki. Se oli vielä aikaa ennen Nobelia, eli silloin kun Martti Ahtisaari ei ollut tunnetusti tehnyt vielä mitään.

En ole käynyt Café Aallossa aikoihin. Toivon, että kahvilan yleisilme ja hygienia on saanut kohotuspiikin, ettei pulju enää raiskaa Aallon nimeä ja suunnittelua enempää kuin se on jo tehnyt. Sen näkee sitten maanantaina. Kuten sanoin, pidän ajatuksesta: kahvila kirjakaupassa. Mikään ei voita hienoa näkymää kirjarivistöjen yli cappuccinokupin äärellä, kunhan kaikki muu on hoidettu ja toteutettu estetiikan lakien mukaisesti.

tentti ja loma ; 16062009

Ensimmäinen kesätentti on nyt ohi ja loma viimein alkaa! Motivaatio on ollut viimeisen muutaman viikon aikana nollissa, sain luettua kyllä tenttikirjallisuuden kannesta kanteen, (paitsi muutaman Aaro Hellaakosken runon, sillä ne oli kirjoitettu niin koristeellisella fontilla ja pienellä ettei siitä ottanut selvää hullukaan) mutten ehtinyt juuri kerrata mitään. Sitten eilen illalla kahdeksan aikoihin tartuin viimein siihen paljon vihaamaani Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia -opukseen ja kahlasin 230 sivua läpi pikakertauksella ja yritin painaa työväenkirjailijoiden ja -lyyrikoiden nimiä nuppiin.

Viiden tunnin haparoivien yöunien jälkeen raahauduin koululle vielä muistiinpanoja kertaillen ja nimiä päähän painaen, mikä olikin sitten turhaa, sillä tentin kanssa kävi parempi kuin hyvä tuuri. Tentti oli täysin sama, mitä olin Kanta Ry:n sivuilta tenttiarkistosta aiemmin tarkastellut. Mikään ei siis yllättänyt, vaan mieli rauhoittui heti kun olin kysymykset lukaissut.

Vastasin kysymyksiin 2 ja 3. Kysymys Minna Canthista oli helppo, koska minua oli jo kirjallisuushistorioita lukiessani ärsyttänyt suunnattomasti Laitisen puutteellinen selonteko hänen kirjailijuudestaan. Paatosta tuli piirua vailla konsepti täyteen, Aino Kallaksesta hieman vähemmän, 3,5 sivua. En tiedä, paljon kokeeseen piti vuodatella, sillä kurssi on neljän opinpisteen arvoinen, mutta kysymyksiä vain kaksi. Mitään kovin syvällistä tulkintaa en yöunien puutteen vuoksi jaksanut tehdä, mutta luulisin, että ainakin faktojen kannalta tekstini ovat ihan hyviä ja riittäviä.

Kokeen jälkeen menin hetken mielijohteesta… Tai oikeastaan en edes. Totuus on, että taistelin itseni kanssa vaikka kuinka kauan ja lopulta päätin, että minä nyt vain ansaitsen ne kaksi halpaa kirjaa, kun niitä niin kovin halusin. Eli siis, menin Sammakon kirjakauppaan, sillä tiesin siellä olevan yhden täyden hyllykön verran lempikustantamoni SKS:n painamia suomalaisen kirjallisuuden klassikoita viiden euron kappalehinnalla. Ostin Maria Jotunin teokset Kun on tunteet/Tyttö ruusutarhassa sekä Arkielämää. Meinasin ensin ostaa Joel Lehtoselta Kuolleet omenapuut, sillä rakastuin Putkinotkoon aivan tajuttomasti ja rakastan novellia tyylilajina paljon, mutta Jotuneja oli hyllyssä enää pari hassua toisin kuin kolme viikkoa sitten, jolloin niitä jo ihailin, ja Joel Lehtosen kirjat olivat melkein koskemattomina. Jotuni painosti minua "nyt tai ei koskaan" -mantralla, jolloin päätin jättää Lehtosen kuolleet omenapuut odottamaan vuoroaan.

ajatus ; 11062009

Keitin itselleni tuoretta kahvia. Pitäisi keskittyä tenttiin valmistautumiseen, mutta kun ei jaksaisi, (edessä siis historiaosuuden kertaus, yök). Kävin Suomalaisessa Hae pois-päivillä tarkastelemassa kirjoja. Oikeastaan metsästin yhtä tiettyä, jonka tiesin olevan myynnissä kahdeksan euron hintaan. Sitä ei ollut, muissa myymälöissä kyllä, muttei keskustassa. Olisin niin sen halunnut, mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, etten ostele kirjoja koko ajan. M siitä muutenkin niin paljon valittaa. Postista tuli uusin Parnasso, se viimeistään pilaa koeluvun. Sen välissä oli Avaimen julkaisulehtinen. Siinä oli aukeaman kokoinen juttu Café Voltaire-sarjan uudesta kirjasta Imperiumin perilliset ‒ esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta. Se ilmestyy syyskuussa. Seuraava on esseekokoelma saksalaisesta nykykirjallisuudesta. Haluan senkin. En tosin tiedä, koska se julkaistaan, varmaan ensivuoden puolella. Yliopistolla järjestetään syksyllä brittiläisen renessanssikirjallisuuden kurssi ylimääräisenä, sillä saa korvattua jotain osia tutkinnosta. Kurssi painottuu tietysti William Shakespearen Hamlettiin sekä sonetteihin, näin kuvauksessa luki. En ole koskaan ollut Shakespearen suuri ystävä, mutta renessanssikulttuuri kiehtoo. En ole päättänyt vielä, pitäisikö kurssille osallistua, mietin sitä. Hmm. Tarvitsen opetusta kirjoittamisesta. Mitä teen, jos en pääse luovan kirjoittamisen aineopintoihin? Tarvitsen harjoitusta, ohjausta, vaadin sitä. Pitäisi tehdä vallankumouksellinen esitehtävä tasokokeeseen, mutta pää on tyhjä. Ja tyhjänä se pysyy.

uuteen nousuun ; 08062009

Kävin kirjastossa lainaamassa itselleni lomalukemista tentin jälkeisille päiville. Kirjallisuustieteen hylly oli sisällöltään niin houkutteleva, etten ensin meinannut päätyä minkäänlaiseen lopputulokseen. Ajattelin, että jonkinlaista uutta tutkimusta olisi kiva lukea, joten kajosin viimein siihen ihanaan Tarmo Kunnaan kirjaan Paha ‒ mitä taide ja kirjallisuus paljastavat pahuuden olemuksesta. Yliopistolla oli kyseisestä kirjasta kurssi viime vuoden syksyllä, mutta se oli juuri yhden pakollisen pääaineeni kurssin päällä. Se riipi sydäntä, sillä olen kuolannut kirjaa siitä lähtien kun se markkinoille tuli, mutten ole löytänyt sitä vielä tarpeeksi huokeaan hintaan mistään. Niinpä viimein nyt päätin hemmotella itseäni edes kirjaston kopiolla, jos en omaa saa hetkeen.

Toinen laukkuun päätyvä kirja oli Helena Sirenin Romaanihenkilö vailla työtä ‒ työttömyys suomalaisessa nykykirjallisuudessa, joka on myös vuodelta 2008, eli "uutta" penkomista suomalaisen kirjallisuuden saralta. Olen tätä opusta katsellut netistä kieli pitkällä, mutta kirjastossa sen osuessa käteen huomasin sen niin ohueksi, ettei sitä voinut jättää kirjastoon ainakaan suuren sivumäärän pelottamana. Se oli siis pakko ottaa kesälukemistoon. Nyt vain odotan, että tentti olisi pian ohi. Siihen asti saan vain kuolata näitä ihania kirjoja.

Olen myös alkanut availla luovaa ulostusputkeani viime aikoina. Tänään olen saanut ihmeen hyvin otetta taas kirjoittamiseen, vaikka monen tunnin kahlaaminen Edith Södergranin "Aurinko laskee ja kuolema tulee" -tyylisissä runoissa tekikin aika paljon hallaa iloiselle ja keveälle mielenlaadulle. Ei päätynyt Södikka mielihyllyyn, vaikka hänen kootut runonsa ostinkin kun Stockmannilta vitosella pokkarin sai. En varmasti lue koskaan uusiksi, paitsi ehkä sitten kuolinvuoteellani, mikäli haluan päästä oikeaan tunnelmaan.

Posti hemmotteli minua tänään Katjes-karkkipaketilla sekä palkkakuitilla, (tosin en tiedä, mistä hyvästä). Jotain minulta julkaistaan tämän tai ensikuun aikana, mutta sitä selvemmät informaatiot ovat minulta vielä piilossa, (eikö lehtibisnes olekin ihanaa!). Sain myös eräästä toisesta lehdestä tänään sähköpostitse vastauksen eräästä tarjoamastani novellista. Hylkyhän se pirulainen oli, mutta ainakin sen mukana tulleet lauseet nostivat mieltä hyvin korkealle hylystä huolimatta.

"Valitettavasti tekstisi ei tällä kertaa päätynyt julkaisuun. Lisää tekstejä kannattaa tarjota osoitteeseen xxxxxxxxx@xxxxxxxxxx.xx. Ja sinun kannattaakin lähettää ‒ pidimme tekstistäsi, mutta tällä kertaa kävi näin. Pyrimme julkaisemaan korkeintaan noin 2 sivua per kirjoittaja, eli alle 5000 merkkiin ja sen alle kannattaa pyrkiä."

Tekstini oli tosiaan neljän sivun mittainen, eli reilusti tuli tuo kahden sivun raja ylitettyä. Mutta, eikös sitten muuta tekemään kun uusia tekstejä sorvailemaan. Olenkin saanut jo melkein kaksi uutta novellia, tyyliltään aika erilaisia, valmiiksi viimeisen muutaman päivän aikana. Tarjoan tuota hylyn saanutta novellia vielä muualle, sillä se on varmaankin ensimmäinen kirjoittamani kokonaisuus, johon olen itse jopa tyytyväinen. Koskaan aiemmin en ole ollut, en niin mihinkään. Eli voisi sanoa, että saavutus se tuokin on jo ollut, omalla tavallaan.

säävalitus ; 05062009

Huvittavaa, kuinka paljon ihmiset valittavat ylipäätään säästä. Niin kai minäkin tein ennen, sitä ei käy kieltäminen, mutta nykyisin otan aika kiitollisena vastaan niin sateet kuin helteet. En halua katkeroitua, kirota ja upottaa mieltäni mustaan jonkin niinkin minusta riippumattoman syyn kuin sään tähden. Siihen saavat muut tuhlata negatiivista mielialaansa niin paljon kuin lystäävät. Ainoa sää, jota en ota niin avosylin vastaan, on järjetön kylmyys, sillä silloin matka yliopistolle ja sieltä takaisin pimeässä tammikuun yössä ei juuri ole herkullista. En koskaan kulje bussilla, joten olen kävellyt joka ikisen matkani yliopistolle ja takaisin, (yhteensä n. 3,5km).

M valittaa todella usein Suomen säästä. Ensin on helvetin kylmä koko talven, (lumi miestä tosin kiehtoo, muttei sekään vie ajatuksia pois kylmästä). Sitten tulee maailman masentavin maaliskuu ja se vaikuttaa samoin kuin talvea edeltävä syksy, joka on niin harmaa, ettei eteensä näe. Viimein kesän tullessa on ensin tappavan kuumaa ja aurinko polttaa poroksia varjossakin, kunnes kaikki kääntyy nurin ja alkavat sateen tuuliset myrskyt. Ulkona ei parane liikkua edes sateenvarjon kanssa, sillä se menee lähes poikkeuksetta rikki. Tulee mieleen Kööpenhaminan sateet, ne mies on tosin jo unohtanut: pääasia on, että Suomessa on surkea keli.

Minua ei ole sää ottanut pannuun enää aikoihin. Minä nautin helteistä, vaikka kuumuus aika hyvin sietokykyä revitteli. Nyt, kun ulkona myrskyää ja on kylmä kuin hornan helvetissä ‒ nautin siitäkin. Olen aina rakastanut sateita, etenkin syksyä sankkoine kuuroineen. Myrskyssä on tunnelmaa, ja minulle se on oikeastaan ihan sama, tuleeko se myräkkä keskellä kesää vai syyskuun alussa, kunhan edes tulee. Toisaalta ymmärrän niitäkin, jotka menevät mökille tai muuten toivovat lomalleen nättiä kesäilmaa, mutta pitääkö kaikkeen suhtautua niin negatiivisesti tai ylipäätään tehdä sään kritisoimisesta niin suurta numeroa? Eikö siitä voi koettaa nauttia, satoi sitä sitten lihapullan kokoisia rakeita tai paistoi se aurinko suoraan pään yläpuolelta.

Uskon, että tällainen säähän negatiivisesti suhtautuminen vaikuttaa henkilön mielialaan. Jos hän nimittäin aamulla ensimmäisenä ennen töihin lähtöä katsoo ulos ja kiroaa: "Perkele tuonneko sateeseen tästä pitää taas lähteä?" kun vastaavassa tilanteessa toinen vain ottaa ylimääräisen vaatekerran yllensä, kaappaa sateenvarjon kainaloon ja juo töissä kupin lämmintä teetä. Kyllähän se voi harmittaa, mutta miksi se pitää ottaa niin ylen raskaasti? Kyse on siitä iänikuisen yksinkertaisesta asenteesta ja suhtautumisesta asioihin. Itse aion jättää sään kritisoimisen elämästäni, ellei se sitten satu uhkaamaan jotain todella tärkeää, esimerkiksi hääjuhlia, jotka aiotaan pitää ulkona, (tosin sillä erotuksella etten ikinä aio missään nimessä mennä naimisiin). Taisitte kuitenkin ymmärtää idean, jota tässä hain.

yli-ihmiset ; 04062009

Olen hiukan seuraillut viime päivien uutisia ranskalaislentokoneen katoamisesta Atlantin yllä. Surullinen tapaus, mutta en voi sille mitään, että ihmisten reaktiot saavat kupin kiehumaan. Ihmiset tuntuvat olevan niin naiiveja tällaisille katastrofeille, mistä kertoo sekin, kuinka tätä turmaa on käsitelty ja sen syitä spekuloitu.

Eniten nuppiini kiehahtaa ihmisten luulot omasta voittamattomuudestaan. Heillä näkyy olevan vankka ja horjumaton usko siihen, ettei ihmistä mikään voita, edes luonnonvoimat. Ollaan kaikkivoipaa kansaa luontoakin vastaan, sehän on valjastettu ihmisen käyttöön aikoja sitten! Oi me luomakunnan kruunut! Pää edellä myrskyyn ja sitten ollaan huuli pyöreänä, että miten ihmeessä näin on voinut käydä, kuten eräs nainen BBC:n haastattelussa: "How can this happen?" Niin, miten, onhan se nyt selvää, ettei mikään ihmisen luoma koje tai oman käden jälki voi missään tapauksessa sanoutua irti, koska tunnetustihan ihmisen luomukset ovat aina niin viimeisen päälle tehtyjä, ettei virheitä vain yksinkertaisesti ole. "Kyllä tämä kestää, tämähän on ihmisen luomus! Tähän ei päde muu kuin toisen ihmisen pahat teot."

Näin päästään sitten terroriepäilyihin. Kone on räjähtänyt, kun Rio de Janeiron huonot lentokenttätarkastukset ovat päästäneet kymmenen pommia kirkkaasti läpi. Nyt vasta tuodaan esille, että ehkä kone olikin jo vanha ja raihnainen ja olisi sietänyt kuulua eläkkeelle. Kyllä tulee Air Francelle kestämistä, jos näin on asia, sillä se on kaikkein epämieluisin ratkaisu tilanteelle. On niin helppoa syyttää luonnonilmiötä tai terroria, mutta se, että 228 ihmistä menettää henkensä koneen vanhuuden takia, (vanhuus ja raihnaisuus ovat loogisia asioita sekä koneille että ihmisille) osuu todella arkaan paikkaan.

Kolmas mieltä askarruttava asia on, mitä hemmettiä kone ylipäätään teki myrskyssä? Eivätkö lennot pyri kiertämään myrskyt tai viivyttele lähtöä kentältä, kunnes pahin myräkkä on ohi? Eli tässäkin tapauksessa kone olisi pyrkinyt ulos myrskystä kohti selvempiä ilmoja, josta olisi tietysti tullut viesti maan kamaralle. Miksi ei? Ehkä rehjaan taas aivan mitättömästä pikkuisesta sivuseikasta, mutta eikö ketään muuta muka ärsytä tämä ihmisten ylimenevä usko itseensä? Olisi vaikka mitä kirottavaa kyseisestä aiheesta, mutta tällä kertaa taidan jättää tähän, sainpahan ainakin hieman ajatuksiani ilmi. Argh.

kirjakahvilalla ; 03062009

Olen tehnyt hommia Kirjakahvilalle niin kauan kuin olen Turussa asunut, (eli elokuusta 2008). Koko pimeän ja synkän syksyn pidin visusti kiinni ensimmäisestä vakivuorostani, joka oli sopivasti sijoittunut kahden luennon väliin jäävälle tyhjälle ajalle torstaisin. Kevään tullessa kaikki minulle sopivat vuorot olivat kadonneet listasta ennen aikojaan, joten jäin nuolemaan näppejäni ja tein sijaisuuksia niille, jotka jostain syystä joutuivat silloin tällöin aina siirtämään vuoron jos toisenkin toisten hoiviin. Toisaalta minua myös pelotti, sillä olin saanut kritiikkiä siitä, että "tuhlaan" kallista aikaani vapaaehtoistyön parissa sen sijaan, että tekisin "kunnon" töitä tai pakertaisin koulutehtävien parissa, kun niitä muutenkin tuntui olevan jo liiaksi asti.

Kun kesävuorolista sitten ilmestyi jääkaapin oveen, rustasin nimeni vikkelästi sopivan vuoron kohdalle. Nyt ei muut eikä oma sisäinen omantunnonääneni pysty valittamaan valinnastani. Päätoiminen tulonlähteeni, Suomalainen Kirjakauppa pystyy tarjoamaan vain hajavuoroja ja tuurauksia kesän aikana, joten sen sijaan, että istuisin kotona nenä kiinni kirjassa homehtumassa, (mitä oikeastaan teen parhaillaan) kulutan aikaani edes Kirjakahvilan hyväksi. Pidän paikan tunnelmasta, yhteishengestä ja rakastan niitä ihania leivoksia! Eräässä aiemmassa kirjoituksessani olen tehnyt kattavan pienen kuvauksen Kirjakahvilasta ja sen erikoisuuksista.

Jos joku turkulainen sattuu tätä lukemaan, niin suosittelen työtä Kirjakahvilassa, sillä muutaman tunnin viikoittainen työvuoro ei syö kenenkään aikaa liian paljon. Samalla se antaa mukavaa työkokemusta ja kivan sosiaalisen piirin, oikeastaan verkoston, jonka kautta pääsee tutustumaan ja kuulemaan erinäisiä mielenkiintoisia asioita Turun salaisesta underground kulttuurihengestä. Etenkin ilman kesätyötä jääneet voivat kuluttaa kesänsä hyvin tekemällä hiukan vapaaehtoistyötä kulttuurin hyväksi. Uusi vuorolista käynnistyi maanantaina ja juuri sain sähköpostia, että vielä moni vuoro kaipaa ottajaa ja tuuraajia tarvitaan aina tiukan paikan tullen. Vapaaehtoiseksi pääsee ottamalla yhteys esimerkiksi Siniin. Paikan päälle marssiminen tai soitto edesauttaa kahvilatyöntekijäksi pääsyä huomattavasti. Kannattaa myös tutustua Kirjakahvilan internetsivuihin, niin saa hieman kosketusta siihen, mistä koko hommassa tarkemmin ottaen on kyse.

kipiäksikö ja köpikseen ; 02062009

Ostimme lentoliput Tanskaan 23.6.–3.7. väliselle ajalle. Suunnitelmissa olisi mennä ensin M:n vanhempien luokse Odenseen noin viikoksi, minkä jälkeen viettäisimme viimeiset yöt ennen kotiinpaluuta Kööpenhaminassa. M ja minä saisimme tavata paikallisia tovereitamme ja samalla nostalgisoida hieman vanhoja aikoja. Itse keräsin listaani ainakin seuraavat paikat, joissa haluaisin käydä: tekojärvet, Frederiksberg have, Magasin du nord, Saint Tropez, Fona sekä kuluttaa ruokinta-aikana niitä vakiopaikkoja, joissa tykkäsimme ennen käydä. Odensessa haluaisin ottaa pitkiä kävelylenkkejä ja nauttia seudun kauniista luonnosta ja ihanan vanhanaikaisesta kaupungista.

Talvinen Odense.

Odotan innoissani matkaa, sillä ostan yleensä kaikki vaatteeni ja etenkin alusvaatteet Tanskan puolelta, koska Suomessa ei ole esim. Femiletin tai Hunkemöllerin liikkeitä. Olen myös useiden tanskalaisten vaatemerkkien ystävä, joita saa mukavan huokeaan hintaan verrattuna Suomen Stockmann-hintoihin. Niin, ja tietysti oopperataltioinnit maksavat tuskin mitään. Eli luvassa on matkalaukun täyttöä Maria Callaksella, Tito Gobbilla, alusvaatteilla ja muutamalla rievulla.

Tekojärvien kevätpopulaatio.

Hrrr, pelkään tulevani kipeäksi, viimeisen kahden päivän aikana mieli on ollut levoton, tenttiluku on tyssännyt alkuunsa ja tänään olen kärsinyt kroonisesta pääkivusta. Keskittyminen on vaikeaa ja hikoilu käy sietämättömäksi, (tai sitten kärsin tajuttomasta kylmyydestä, kuten nyt). Olen aivastellut ja niiskuttanut tänään aivan erityisen paljon ja naamani on kaiken lisäksi todella kuuma. Toivottavasti en vain saa mitään ihme flunssaa tai muuta ilkeää kesätautia.

Tekojärvien luona.

Tulipas sekava teksti. Pistän fyysisen kuntoni piikkiin. Tosin voi vähän sitä syyttää psyykkistäkin, sillä luen juuri pakettiin kuuluvaa L. Onervan Mirdjaa, joka on niin sonnan syvältä, ettei mitään rajaa. Odotin vielä kirjan lukemista innolla, koska olen lukenut artikkeleita siitä ja se kuulosti niin mielenkiintoisesti rakennetulta, etten kuvitellutkaan sen olevan noin puuta. Juonessa tai rakenteessa ei juuri vikaa ole, mutta kun joka toinen sivu pitää istua jonkun kanssa alas ja alkaa keskustella elämän syntyjä syviä niin menee vähemmästäkin "elämän suuret ideat" ohi kun ei ole keskittymiskykyä juuri nimeksikään. Voi kun pääsisin eroon tuosta hirvityksestä ja pidän huolen, ettei tuota opusta eksy omaan kotikirjastooni ikinä. Tekisi mieli pistää koko hemmetin Onerva pannaan.

<-- Uudemmat | Edelliset -->

Cafepourlesidiots.org © Amelie/Marissa Janhunen 2007-2010
Valid HTML & CSS.