Vivé la vie

30092008

Mainitsin jo tuossa muutama merkintä taaksepäin aloittavani työskentelyn kahvilassa ja nyt kun tuo tila tulee olemaan osa jokaviikkoista arkeani, lienee syytä kertoa tapahtuneesta hieman enempi. Turun Kirjakahvila on pieni osuuskunta, joka sijaitsee Vanhalla Suurtorilla piilossa niin, että kahvilaan pääsee sisään vain söpöltä sisäpihalta käsin. Kahvila itse on vain huoneen kokoinen, eriparisten pöytien, tuolien ja sohvien summa sekä seinillä roikkuvat joka kuukausi vaihtuvat näyttelytaulut. Kahvikupin ja marjapiiraan ääressä voi lueskella kahvilan laajan lehtivalikoiman tuotteita tai tutustua aulassa olevaan book crossing -kampanjaan, joka on uutena vasta rantautunut paikalle.

Tiskin vierestä pääsee pieneen, tuskin puolen huoneen kokoiseen tilaan, jota kutsutaan Kirjalaksi. Siellä on nimensä mukaisesti, kahvilan kirjaosasto, josta saa ostaa marginaalikirjallisuutta sekä omakustanteita. Kirjaosasto on tällä hetkellä hieman supistunut, mutta olen jutellut toiminnanvastaavan kanssa ja suunnitelmat ovat lukkoon lyömistä vailla selvät, mitä Kirjalalle tulevaisuudessa tapahtuu. Sen voin mainita, että mukavaa siitä on tulossa, kerrassaan herkullista!

Kirjallisesta herkusta päästäänkin sopivasti aasinsillalla itse leivonnaisiin, jotka ovat kahvilassa aivan omaa luokkaansa. Kaikki valmistetaan paikan päällä ja kahvila alleviivaakin olevansa täysin vegetaarinen tuotteiltaan, (ellei halua aitoa lehmänmaitoa kahviinsa, se on ainoa poikkeus). Vihreitä arvoja puolletaan myös kahvissa ja teessä. Tarjolla on sekä makeaa, suolaista että iltapäivän kynnyksellä myös lounas, jotka ovat kaikki valmistettu paikan päällä aamulla.

Sielun ruokaa Kirjakahvilassa järjestetään säännöllisesti. Kulttuuritoimintaa on tulossa tämän syksyn aikana jo ainakin sarjakuvakurssista kirjailtamiin ja nukketeatteriin. Itse ajattelin suunnata ainakin Kirjallisuuden luontokäsitykset -tapaamisiin, jos en nukketeatteriin ja muihin huveihin ehdi mukaan. Jouluna on tietysti tiedossa jokavuotinen perinne, eli Vanhan Suurtorin Joulumarkkinat, johon Kirjakahvilakin osallistuu oman panoksensa verran.

Kodikas kahvila toimii täysin vapaaehtoistöin ja on voittoa tavoittelematon. Jokaisella vapaaehtoistyöntekijällä on oma vuoro, jolloin he toimivat päivystäjänä ja pitävät huolta kahvilasta. Turussa asuvat tai siellä pikaisesti käyvät voivat löytää minut tiskin takaa torstaisin yhden ja kolmen välillä. Yksi kahvilan ehdottomasti suloisin piirre on asiakkaat. Kirjakahvilan asiakaskunta on nimittäin vakiintunutta, pääsääntöisesti opiskelijoita, boheemeja oman tien kulkijoita ja muutama nostalginen vanhus. Ilmapiiri on lämminhenkinen, eikä juuri koskaan voi puhua ruuhkasta, sillä kahvilaan ei kovin moni löydä jo yksistään sen vaikean sijainnin vuoksi.

Mitä Kirjakahvila sitten antaa työntekijälleen? Sitä perinteistä työkokemusta sekä kirja- että kahvila-alalta, minkä lisäksi se on myös merkki vapaaehtoistöiden harjoittamisesta. Sen voi laskea harrastukseksi, sillä aika kahvilassa kuluu rattoisaksi eikä työ ole raskasta. Samalla pääsee kiinteästi osalliseksi kaupungin kulttuurielämään ja saa herkkuja syötäväksi. Vaikka ei kahvilan annit muutenkaan kukkaroa juuri huvenna, sillä opiskelijalle kahvikuppi santsin kera sekä suuri pala marjapiirakkaa maksavat yhteensä 3,80 euroa. Siksi järkytys olikin suuri, kun Vantaan Jumbossa eksyin vahingossa Robert’s Coffeehen, missä yksi juustokakun pala maksoi kuusi euroa…

26092008

Tämä on syksyn kauneinta aikaa. Olen useasti pysähtynyt joen rantaan ihastelemaan puita, jokia ja sen muutamia lintuja. Näinä hetkinä olen pyrkinyt keskittymään ainoastaan luontoon ja vuodenajan kauneuteen, mutten kuitenkaan ole aina onnistunut työntämään muita piileviä ajatuksia mielestäni. Päällimmäisenä on muutos. Miten ihminen sopeutuu? Kuinka pitkällä aikavälillä se oikein tapahtuu ja milloin sen huomaa? Miten sitä voisi vauhdittaa ja miten ihmeessä saisin taottua päähäni, että tässä sitä ollaan, keskellä Turkua. Kaikki elämässäni on mennyt uusiksi miesystävää ja hiuskuontaloa lukuun ottamatta viimeisen puolen vuoden aikana. Iltaisin vastaavasti istun kotona, oppikirjapinon takana ja mietin, miten kirjoittaa luentopäiväkirja, proosan analyysi tai oppimispäiväkirja puhumattakaan Luovan kirjoittamisen opintojen suorituksista. Rästihommia ei ole ihan vielä ehtinyt kertyä, mutta helposti sekin on jo edessä, jos en pian saa itseäni niskasta kiinni. Aikaa ei meinaa olla edes kotisivujen päivitykseen saati sivutuloisena kirjoittamiseen. Sisälläni jyllää vimma voima, joka ei pääse ulos niinä harvoina pakolla puristettuina hetkinä, jolloin voisin sallia itseltäni tekstin suoltamisen. Ai miksi se ei tule? Koska päässäni ovat kouluasiat. Olen kauhuissani tulevan Maupassant analyysini johdosta, sillä en tiedä, mitä helvettiä minun pitäisi tehdä. Ei ole esimerkkianalyysejä, ei ole ohjeistusta sen enempää, kuin että rivivälin tulee olla 2 ja analyysissa näkökulma, jonka kautta novellia tarkastelen. Ei tällaisia tehty lukiossa.

Yritän kuitenkin olla optimistinen. Muutos ja siihen sopeutuminen vie aikansa ja olen kuitenkin aika hyvin päässyt kärryille esimerkiksi mitä yliopistolliseen maailmaan ja tentti-ilmoittautumiseen tulee. Nyt pitäisi saada minut vain kärryille kirjoitettavien tehtävien kannalta, niin voisin kätevämmin huoltaa ajankäyttöni ja kalenterini uuteen uskoon ilman ongelmia. Sen lisäksi minun pitäisi lopultakin alkaa ymmärtämään, että tässä minä nyt olen: Turun yliopistossa, lukemassa sitä mitä haluan. Minullahan pitäisi olla kaikki hyvin, lähes täydellisesti. Ehkä siihenkin ottaa aikansa tottua. Siis siihen, että kaikki näyttäisikin olevan ihan hyvin. Näiden sekavien ajatusten kanssa kompuroin Proosan kirjoittamisen tunnille, (tai siis tunneille, edessä on kolmen tunnin rupeama).

Ehkä näin lopuksi voisin vielä ilmoittaa, että yllätin ihanan taidehistorian lehtorini toimistostaan kaulaliina tiukasti kaulan ympäri sidottuna hakkaamassa tietokoneen näppäimistöä. Kyselin, koska tulokset kokeen läpäisseistä tulisi ilmoille, (vaikka oikeasti tiesin täsmälleen missä ja milloin ne julkaistaisiin). Hän kertoi tekevänsä hyväksyttyjen listaa siinä nenäni edessä ja ilmoitti minun olevan valittujen pinossa arvosanalla 4/5. Taiteen tutkimuksen laitoksen pääaineopiskelijana saan jatkaa taidehistoriaa suoraan vaikka syventäviin saakka, kun muut opiskelijat joutuvat hakemaan uutta opiskeluoikeutta, mikäli mielivät perusopintoja pidemmälle. Tästä tiedosta helpottuneena voin huokaista ja todeta, että minun koko yliopisto-opiskeluni on nyt lyöty lukkoon. Ei enää hermoja raastavia sivuainekokeita ja jännittämistä siitä, saako mieleisiään opintoja vai pitääkö turvautua varavaihtoehtoihin. Minun ei tarvitse. Kyllä elämä on ihanaa.

25092008

Eilen ennen kirjallisuushistorian luentoa kännykkääni oli ilmestynyt soittopyyntö Suomalaisesta Kirjakaupasta. Tänään sitten reippaana tyttönä kolusin alelaarit kolmeen kertaan ja poistuin kaupasta 56,80 euroa köyhempänä, mutta työsopimusta rikkaampana. Tämä oli jo kolmas työpaikka, jonka olen saanut ilman haastattelua. Onko se sitten hyvä vai paha, en tiedä. Työt alkavat keskiviikkona 8.10. ja jännittämisen voi jättää taka-alalle, sillä työnkuva ja -kuviot ovat entuudestaan tuttuja. Vaikka tapahtuneen voi käsittää askeleena taaksepäin siinä mielessä, etten päässyt ”uuteen” ja ennalta tuntemattomaan paikkaan, ainakin pääsin kirja-alan töihin, mikä oli tärkein kriteerini sekä nautin mukavaa henkilökunta-alennusta, joka helpottaa sievoisesti kun koulukirjoja metsästetään. Samalla voin olla stressaamatta työn oppimisesta, kun sitä on aiemmin jo harjoitettu muutaman vuoden verran. Jää enemmän aikaa keskittyä opiskelemiseen.

Huomenna tulevat tulokset taidehistorian sivuaineoikeuden saaneista ja tiputuslista, josta on mahdollista nähdä oman kokeeni menestys asteikolla 0-5. Proosan kirjoituskurssin jälkeen suuntaan söpöön kahvilaan avustamaan ja oppimaan hieman kahvilatyön saloja. Illalla lähdemme kohti pk-seutua, kun käymme M:n kanssa vanhempieni luona viikonloppuvisiitillä tervehtimässä koiraa ja osallistun siskon häiden suunnitteluun. Minusta tuli kaaso yllättäen.

On niin paljon, mitä haluan tehdä. Miksei yksi ihmiselämä riitä siihen? Miten voi valita, minkä suorittaminen on tärkeämpää kuin jonkin toisen? Eikö se ole väärin, ei ihmisen tulisi joutua valitsemaan, kun ihmiselämä ja -henki on muutenkin niin rajoitettu käsite. (Kysymys koskee siis kulttuurihistorian ja viestinnän opintoja luovan kirjoittamisen, kotimaisen kirjallisuuden sekä taidehistorian lisäksi ja kolmen eri työsuhteen ylläpitämistä samaan aikaan).

23092008

Aurajoki oli tänään impressionistinen. Näin viime yönä vain nanosekunnin unen. Siinä oli Turun Sinappi-tuubi, joka oli väritykseltään harmaa siitä kohden, mistä Mieto on vihreä. Miedon tilalla taas mahtipontisesti luki: Paisuva absurdi. Sitten heräsin.

Tämä päivä oli kaksitoistatuntinen. Luova kirjoittaminen alkoi hyvin, toivotaan sen menevän niin jatkossakin. Taidehistorian koe sai kädet tärisemään ja sydämen lyömään taas biitin sivusta. Kokeen jälkeen sain kuulla kouluammuskelusta siskoltani. Olin niin väsynyt, etten voinut kuin nauraa ja mennä seuraavalle luennolle.

Kotiin päästyä kaksi paloautoa, kaksi ambulanssia ja neljä poliisia tukkivat Käsityöläisenkadun ja Yliopistonkadun risteyksen. Naapuritalossa taisi olla tulipalo, kun niin kovaa meteliä pitivät. M muutti heti parvekkeelle seuraamaan tapahtumia, on siellä vieläkin.

Olipa taas päivä. Ehkä huomenna sitten uudestaan. Ehkä.

Lopuksi vielä pieni mainostuksen huipentuma:

21092008

Opus kannattaa laskea käsistä viimeistään siinä vaiheessa, kun silmissä tuntuu päivän raskaus koko komeudessaan ja pelkää kuollakseen, että jo seuraava mahdollinen lause suistaa sen hataran ymmärrykseni semiotiikasta ja jälkistrukturalismista raiteiltaan kertaheitolla. Kärsin sen vaiheen jo muutama päivä takaperin ja kokemus oli niin karmea, että mieluusti palaan kirjan ääreen taas, kun tunnen olevani aivoiltani vikkelä ja terävä-älyinen, (eli joskus ennen kello seitsemää illalla).

Huomenna aion urheana valloittaa Turun viime perjantaina avatun pääkirjaston ja lainata sieltä Nikolai Gogolin Nenän sekä Guy de Maupassantin Boule de Suifin. Jälkimmäisestä minun onkin tehtävä analyysi kahden viikon päähän, jolloin se esitetään koko ryhmälle. Ryhmälle? Minun säälittävä, rupinen ja kaikin puolin ellottavan amatöörimäinen analyysini, jossa yritän näpertää käsitystäni Ranskan inhorealistisesta voitosta hatarasti ”mutu” tuntumaan perustuvan tietokantani pohjalta. Ja ettei tässä sosiaalisessa itsemurhassa olisi kylliksi kaluttavaksi, eksyin taas vahingossa lueskelemaan muiden ihmisten blogeja vain huomatakseni, kuinka mitätön, hyödytön ja kaikin puolin mädän haiseva kolo tämä paikka onkaan, (siis kotisivuni). En ehtinyt ihan itkeä silmämuniani näppäimistölle kun rytmikäs ja loputon älämölö kantautui ulkoa. Ehdin jo innostua, että ulkona sarjatulitetaan ihmisiä funkkistalojen seiniä vasten, kunnes tajusin kyseessä olevan mitä luultavimmin ilotuliterakettien ryhmäräjäytys.

20092008

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, ostin eilen uudet kengät. Käväisin siis Turun pääkadulla sijaitsevassa K-kengässä, sisälle ”tänään plussakortilla -15%” lapun houkuttelemana ja korjasin parin matkaani. M:n kadotessa yläkertaan miesten puolelle sisään käveli tanttamainen täti, joka ilmoitti kovaan ääneen palauttavansa eilen ostamansa alekengät. Kassana työskentelevä nainen kysyi, minkä vuoksi tantta oli tähän päätökseen päätynyt ja pienen selityksen jälkeen pahoitteli, ettei liike ota vastaan palautuksia, pelkkiä vaihtoja kylläkin kun kyseessä oli asiakkaan käyttämä tarjous. Homssuinen julisti, ettei hänelle käyneet mitkään muut liikkeen kengät, (eivät kuulemma olleet sopivia hänen jalkaansa) ja vaati uudelleen saada palauttaa ostoksensa tällä kertaa todeten, että kyllä Stockmannilla sai palauttaa, vaikka oli jo kuukausi ostoksesta kulunut. Kun myyjän kanta piti, asiakas vetosi, ettei heidän liikkeessään saanut palvelua, sillä edellispäivän myyjä oli ollut todella töykeä ja ilkeä hänelle. Syytä tähän hän ei osannut selittää sen tarkemmin, kuin että edellispäivän myyjä oli todennut jotain kengän muovautumisesta käyttäjänsä jalkaan. Tantalle myynyt myyjä ei ollut kuulemma tiennyt mitään kengistä, sillä oli epäammattimaisesti todennut kenkien muokkautuvan käytössä jalkaan sopivaksi, mitä ei asiakkaan tapauksessa ollut käynyt. Myyjä oli siis ammattitaidottomuuttaan kommentoinut asiakkaan jalkaa ja sen suhdetta kenkiin, mikä oli homssun mielestä röyhkeää. Sitten hän alkoi taas ylistysvirren siitä, kuinka Stockmannilla saa hyvää palvelua ja aina tarvittaessa, toisin kuin K-kengässä. Kaupan henkilökunnan pinna piti ja kun asiakas huomasi, että keinot saada kauppa purettua oli miltei olematon, hän otti käyttöönsä kliseisen viimeisen oljenkorren: vien asian eteenpäin. Hän kailotti vievänsä asian kuluttajavirastoon, sillä asiahan ei siihen jäisi, vaan hän valittaisi ala-arvoisesta kohtelusta, ilkeästä palvelusta sekä palautusoikeuden puuttumisesta. Ennen lähtöään hän totesi, että nyt hän osaa tästä lähin varoa ”huonoja” liikkeitä, jotka eivät ole asiakasystävällisiä. Sitten tantasta päästiin eroon.

Lopuksi vielä suora lainaus kuluttajaviraston sivuilta:

Yleistä palautusoikeutta eli kaupan purkuoikeutta ei ole. Oikeudellisesti tavaran tai palvelun ostaminen merkitsee sopimuksen tekemistä. Sopimusta ei voi kumpikaan osapuoli yksinään muuttaa. Kauppaa ei siis voi noin vain peruuttaa, vaikka tulisikin katumapäälle. Kaupan peruuttamisoikeus on vain etä- ja kotimyynnissä. Monet liikkeet ja tavaratalot antavat vaihto- ja/tai palautusoikeuden. Se on niiden vapaaehtoista asiakaspalvelua, ja liike voi itse määritellä palautusehdot. Virheettömän tavaran voi palauttaa ja saada rahat takaisin vain, jos myyjäliike siihen suostuu. Silloin myyjällä on halutessaan oikeus vaatia kohtuullinen vahingonkorvaus eli ns. purkuraha.

19092008

Tänään, ainoana päivänä jolloin kalenterini ei täyty luennoista ja kaiken maailman analyysikursseista, päätin suunnata kulkuni minnekäs muualle kuin kouluun. Minulla oli elämäni ihka ensimmäiset akateemiset treffit. Kyseessä oli mukava ja söpö tyttö taidehistorian luennolta, joka halusi harjoitella ensiviikon tasokokeeseen jauhamalla kuvasemiotiikan ja jälkistrukturalismin hiuksenhienosta erosta kirjaston aulassa. Muutaman tunnin luentosarjan intensiivisen pikakertauksen jälkeen suuntasimme matkamme kahvilaan, jossa join kahvit ja nälän jo kurniessa nautin kielletyn hedelmän, (marjapiirakan palan). Viiden jälkeen olin kotona, henkisesti väsynyt ilkeämielisen Julia Kristevan feminististen teorioiden jäljiltä.

Huomatessani lomarahojen rapsahtaneen tililleni päätin hemmotella itseäni muutamalla kirjalla, (Timo Montosen Kirjoittajan kirja sekä Markku Soikkelin Kurittomat kuvvitelmat - johdatus 1990-luvun suomalaiseen kirjallisuuteen) uutukaisella kenkäparilla sekä ruoka-aterialla kivassa lähiravintolassa M:n kanssa. Kotimatkalla nappasin lähikaupasta reilun hintaisen Matkalehden, jonka tämän kuun numerossa on pieni juttu minulta ja hömppänä mukaan tarttui naistenlehti Olivia. Tuntuu vain siltä, että on pakko saada jotain muuta luettavaa, kuin taidehistorian metodologia ja kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteiden ikuisia määrittelyongelmia käsittelevät artikkelit. Ehkä voin siis pitää tämän illan vapaata, istua sohvalle ja lukea muutaman artikkelin verran lehteä.

Vaikka yritän ottaa hitaasti ja rentoutua, oloni on hieman levoton. Jotenkin minusta tuntuu, että muutaman päivän päästä alkaa tapahtua. En tiedä vielä oikein, että mitä, mutta tunne on vahva. Ainakin kaksi projektia olen työntänyt käyntiin, mutten saa ennen ensiviikkoa tietää, miten niiden kanssa käy. Jännittää, mutta hyvällä tavalla.

16092008

Nuha on hellittänyt otettaan hieman ja tieto kulkee taas kuin rasvapallo. Olen kykenevä ottamaan vastaan informaatiota sekä ilmaisemaan omaa tahtoani ymmärrettävästi ulkopuolisille, mikäli tarve vaatii. Eli ideaalikunto luennolle mennessä!

Tänään televisiosta tuli aamulla Tuomas Enbusken uusi ohjelma, Epäkorrektia Tuomas Enbuske!, joka käsitteli jaksossa masennusta tekosyynä ja sen kullattua tietä suomalaisten nousevaksi kansantaudiksi. Sinänsä ajankohtainen ja mielenkiintoinen aihe, kun tilastot vinkuvat mielenterveysongelmien nousevan vuosi vuodelta ja vaikka lääkkeitä määrätään ja tohtoreita käytetään, ei tunnuta pääsevän kuin ojasta allikkoon asian kanssa. Sen vuoksi siis hilasin itseni sohvalle parhaaseen katseluaikaan, eli noin kello kymmeneksi tiistaiaamuna.

Ohjelman viesti kiteytyi lähinnä siihen, että nykyihminen on pitkälti lapsen kaltainen, (ilkeästi sanottuna jäänyt lapsen tasolle): kun ei saa haluamaansa, pitää kiukutella, eli ihminen masentuu. Se toimii eräänlaisena protestina. Paha olo taas purkautuu henkilöstä ulos sen vuoksi, että koululta/työltä jää aikaa valittamiseen, toisin kuin ennen, kun painettiin työtä sellaisella vauhdilla, ettei samalla ehtinyt edes lapsia kasvattaa. Koska työtä oli paljon ja se oli usein yksipuolista, ei jäänyt aikaa mietiskellä ”työniloa” ja työn tekemisen mielekkyyttä. Nykyään paineet alkavat jo siitä, että on pakko päästä tekemään työtä, jossa on haasteita ja josta nauttii, mutta silti valitusta masennuksesta ja väsymyksestä tulee enemmän kuin aiemmin. Ehkä palapelissä on osansa sillä, että ihmisellä on liikaa valinnanvaraa, toisin kuin ennen. Myös ihmisten normaali, inhimillinen suru on muutettu sairaudeksi ja ihmisiä lääkitään sellaisten asioiden suhteen, joita ennen pidettiin osana peruselämää, (esim. läheisen poismeno) josta toipuminen vie aikansa. Nyky-yhteiskunta näyttää olettavan, että ihmisen tulee olla pirteä ja iloinen koko ajan, sillä suruaikaakin lääkitään jo vahvoilla. Tähän niin kutsuttuun suomalaiseen masennukseen on siis monia eri syitä, mutta yksi asia tulee ohjelmasta harvinaisen selväksi: Enbusken ja kumppaneiden mielestä tästä suomalaisten narsistisesta, minäkeskeisestä käsityksestä ja ajattelutavasta pitäisi päästä eroon pikimmiten.

Ohjelman aiheesta kiinnostuneena tein internetissä Enbusken mainitseman masennus-testin, jossa oli 21 kysymystä. Kumma kyllä, testi väitti minun olevan kohtalaisen masentunut ja passitti lääkäriin. Miksi en tunne itseäni masentuneeksi? Kaikenlaiset tämänkaltaiset testit ovat perin kyseenalaisia, enkä minä niihin ainakaan usko, edes suuntaa-antavina. Esimerkkinä kohta, jossa kysyttiin, onko usein pettynyt itseensä. Vastasin sen mukaan, että olen todella kunnianhimoinen ja vaadin itseltäni paljon, (en kuitenkaan täydellisyyttä, vaikka sekin olisi kiva saavuttaa). Jos on luonteeltaan kilpailuhenkinen ja korkealle tähtäävä, ei se voi lisätä kapuloita rattaisiin mittarissa, jossa mitataan henkilön masentuneisuutta. Testissä vastasin olevani surullinen erittäin harvoin ja itkeväni tuskin koskaan, silti muut merkit näyttivät siihen suuntaan, että olisin enemmän kuin hieman masentunut. Saa olla hemmetin piilotteleva masennus, jos minussa sellainen ryökäle asuu! Ja näitä testejä nuoret tekevät lääkäri-sivuilla, uskovat tulokseen sinisilmäisesti, (sillä onhan joku oikea ja korkea auktoriteetti ne luonut) saaden erittäin vahvan ennakkokuvan omasta ”masentuneisuudestaan” ja menevät lääkärille parkumaan. Palkkioksi tästä uroteosta he saavat lääkityksen ja hullun paperit, jotka sitten johtavat ties mihin tulevaisuudessa.

En kiellä, etteikö niitä oikeita mielenterveyspotilaita olisi. Masennus on erittäin vakava sairaus oikein diagnosoituna, mutta ikävä kyllä diagnoosi on usein liioiteltu tai täysin perusteeton ja ihmispolot pumppaavat itsensä täyteen turhia lääkkeitä. Eikö riitä, että jo antibioottikuureistakin joka toinen on turha? Masennusta tunnutaan tarjoavan ihmisille kuin tarjottimella ja pelkästään jo internet on täynnä näitä pahaa oloa vuodattavia blogeja ja sairaskertomuksia. Eikö heille, (tässä puhun nyt vain nuorista) ole tullut mieleen, että paha olokin kuuluu elämään jopa tänä päivänä? Ja onko kukaan koskaan ymmärtänyt sanan ”murrosikä” merkitystä ja sitä, että se tunnetaan erittäin tunnepitoisena ja joissakin tapauksissa myös erittäin vaikeana ja epävakaana aikana nuorelle? Tuntuu, että sana murrosikäinen on korvattu sanalla masentunut/mielenterveyshäiriöinen. Onko syy ihmisten, jotka valittavat vai yhteiskunnan, joka diagnooseja jakaa?

Epäkorrektia, Tuomas Enbuske! -ohjelman tämänpäiväinen jakso jätti masennuksesta aika yksipuolisen, äärimmäisen ja kaikin puolin aukollisen kuvan. Ehkä se onkin tämän päivän trendi, että pitää olla provosoiva saadakseen mitään tässä yhteiskunnassa läpi. Sen takia kokoomusnuoretkin siirtyivät kaikki politiikasta pornoon.

14092008

Jopa kovan itsekurin ihmisenä minulla on vaikea pitää jalat maassa tämän kesän ja syksyn tapahtumien johdosta. Yritetty kuitenkin on ja vaikka jäitä saa tunkea paidan alle pysyäkseen jotenkuten viileänä tuntuu, ettei edes äkisti iskenyt nuha vaikuta korkeuksissa kelluvaan mielialaani. Tietenkin tässä vaiheessa menoa hidastaa hieman perinteinen suomalainen mentaliteetti ja pelko siitä, että onnistumisistaan saa paskaa niskaan. Siksi en olekaan kertonut kaikista onnenpotkuistani edes täällä blogissa, niistä tietävät vain perheenjäseneni, (nyt heitäkin kiinnostaa kun ymmärsivät viimein, ettei minusta sitä lääkäriä tule vaikka kirveellä uhattaisiin). Luulisivat, että sekin tieto olisi perille mennyt kun pienenä aloin yökkäillä verta nähdessäni ja joka yläasteella paheni kuullessani, että jokaisella ihmisellä on asia nimeltä verinahka.

Takaisin aiheeseen, minusta on hiukan ristiriitaista se, että onnistumisesta ja sen tuomasta positiivisesta energiasta ihmisen tulisi saada negatiivista palautetta muilta. Vai pitäisikö ihmisen käyttää saamansa positiivinen energia hiljaa pysymiseen, jottei muut aavistaisi mitään? ”Jos elät onnellista elämää, elä se hiljaa.” Voiko noin sanoa kenellekään? Ei ihme, että tässä maassa negatiiviset vibat pyörittävät koko hoitoa, eikä mikään tunnu toimivan ja jos toimii, sekin negatiivisen energian avulla.

Nöyryys ja se, ettei usko itsestään liikoja ovat ehkä vanhan kansan nimeämiä hyveitä, mutta nyky-yhteiskunnan lapsissa se herättää kielteisiä ja masennukseen johtuvia ajatuksia: minä en ole minkään arvoinen. Koska kuten kaikki varmasti allekirjoitamme, itsestään liikaa luuleminen sekä omiin kykyyn uskominen, (joka yleensä mielletään samaksi asiaksi) ovat vakavimpia syntejä, jonka vuoksi ihmisen tulisi kärvistellä koko loppuelämänsä helvetin liekeissä ilman minkäänlaista sosiaalista statusta. Tätä kuviota ruokkivat jatkuvasti kultaiset kanssasisaret, jotka muistavat huomauttaa, mikäli henkilö iloitsee onnistumisestaan heidän mielestään liikaa. Ihminen on niin helppo lyödä maahan jo sillä, että vastaa tämän ilonpitoon kylmyydellä ja pahimmat tapaukset sanovat jotain ilkeää joko vasten kasvoja tai selän takana. Kumpaankin olen elämässäni törmännyt, aivan kuten varmasti kaikki muutkin.

Tapauksesta kertoo ulkomaille lähettämäni työhakemus. Paikan päällä hakemustani kehuttiin, mutta kun myöhemmin käytin samaa hakemusta englannin kurssin työnä opettaja totesi, että olen liian itsetietoinen, eikä työnantaja varmasti tykkäisi sellaisesta. Vain suomalainen opettaja voi antaa vastaavanlaista palautetta työhakemuksesta, joka lähetetään vieraaseen kulttuuriin. Ehkä suomeksi kirjoitettuna, suomalaiselle työnantajalle lähetettynä hakemus saattaisi sitä olla, mutta kun kulttuurirajat ja -säännöt rikkoutuvat, ei voi elää enää samojen standardien mukaisesti.

Myönnän, etten ole ehkä parhain henkilö analysoimaan tämänkaltaisia asioita, sillä en ole ikinä ollut masentunut tai pitkäaikaisesti surullinen itsemurha-ajatuksista puhumattakaan. En myöskään ole kovin kateellinen ihminen, vaan iloitsen toisten puolesta ja pyrin parantamaan sekä keskittymään omaan suoritukseeni sen sijaan, että nokkisin hyvin elämässä onnistuneita ja tavoitteensa saavuttaneita. Tietysti kateus saattaa pistää joskus ja voi harmittaa kovastikin, mutta on aivan eri asia kääntyä toista vastaan sen takia. Pitäisi mennä ulos lenkille rauhoittumaan ja miettimään, ei sellaisessa tilanteessa saa toisen, (onnistuneen osapuolen) mielialaa alkaa pilata.

Pelkkä positiivinen ajattelukin helpottaa paljon ja jos se ei solju luonnostaan, aina voi opetella. Itse olen aina kyennyt näkemään kauneuden paskaisessa loskassakin. Ehkä siihen tosin vaikuttaa osaksi kasvatukseni ja hieno elämänkouluni, jonka olen lähisukuni jäseniltä saanut. Kun ajattelen lapsuuttani pikakelauksella, mieleeni on jääneet seuraavat opetukset kaikkein vakavimpina ja varteenotettavimpina:

Meidän kulmilla ei tosiaan varoitettu siitä, ettei vieraiden matkaan saa lähteä, tärkeämpänä koettiin saunan hygieenisyys sekä taidot kaataa karhu paljain käsin. Sain myös aikamoista katkeruudenväistökoulutusta, jossa kehotettiin hoitamaan omat asiat ajalla ja tunteella, niin ei ala naapurin uusi auto ottaa päähän. Tämänlaista suosittelisin jokaiselle, jonka ajatukset näkevät mustaa ja punaista sekaisin naapurin tullessa autokaupasta.

13092008

Onko se jokin kipeänä olemisen kirjoittamaton sääntö ja sivuoire, että koko ajan on saatava syödä jotain? Mieleni hamuaa jatkuvasti suuhunpantavaa, oli kyseessä sitten ruisleipä tai Kipparin piippu, (siis nyt tarkoitan niitä lakritsikarkkeja). Olo on, kuin ei olisi syönyt kuukauteen.

Olen käyttänyt tukkoisuuttani hyväksi luovassa konseptissa, sillä olen puristanut itsestäni räkäpaakkujen lisäksi yli 1 500 sanan verran tekstiä sekä tehnyt uutta ulkoasua kotisivuilleni. En tosin tiedä vielä, olenko tyytyväinen kumpaankaan, sen näkee sitten kun olen taas terve. Epäilen, etten tule hyppimään riemusta vaan ihmettelemään, kuinka räkätauti osaa latistaa ihmisen aivot viisivuotiaan sormiväripiirroksien tasolle. Vakavaa taiteellisuutta toki kummassakin, muttei ehkä ihan saman liigan osapuolia. Kaikesta huolimatta tuntuu todella virkistävältä tehdä jotain visuaalista ikuisten kirjoitettujen rivihirviöiden sijaan, joista on visuaalinen esteettisyys aika kaukana. Ikuinen valkomusta Word viisi tuntia päivässä alkaa tuntua hieman masentavalta.

Pienen yliopistohysterian vallattua minut päätin listata Xuen tavoin syksyn tulevat kurssit tähän alle. Kysymys kuuluukin, onko tässä liikaa, vai liian vähän vai sopivasti? Minä kun en tiedä, ei sitten aavistustakaan. Taitaa olla aika taas ahdistella koulun henkilökuntaa, (minä kun olen niin ihanan skeptinen, etten tutoreiden auktoriteettiin usko, he kun eivät ole vielä edes valmistuneita omasta koulustaan).

• Johdatus kirjallisuudentutkimukseen (kaksoissuoritus Yleinen kirj.tiede sekä Kotimainen kirjallisuus)
• Yleinen kirjallisuuden historia I
• Proosan analyysikurssi
• Ranskalainen kirjallisuus suomalaisten silmin
• Lyriikan analyysikurssi (Kotimainen kirjallisuus)
• Johdatus kirjallisuuden historiaan (Kot. kirj.)
• Johdatus taiteenhistoriaan tieteenalana I
• Johdatus taiteenhistoriaan tieteenalana II
• Johdatus kirjoittamiseen
• Proosan kirjoittaminen

Johdatusta siis tulossa kerrakseen. Minun pitäisi luultavasti tehdä vielä jonkinnäköisiä kirjatenttejä tuohon lisäksi? Tiedän, että sivuaineita on ehkä kerääntynyt jo liikaa, mutten yksinkertaisesti voi luopua ensimmäisestäkään. Taidehistoriaan rakastuin sen jälkeen, kun lehtori unohti riisua vaatteensa koska oli niin kiire opettamaan ja voin vannoa itkeväni, jos minua edes pyydetään jättämään taidehistoria myöhemmiksi vuosiksi. Kotimaista kirjallisuutta en voi jättää ihan siitä periaatteesta, että nyt kun sen kerran aloitin, en voi sitä lopettaakaan. Ja luova kirjoittaminen, pers ruvella väännetty ennakkotehtäviä ja jos edes kehtaavat jotain siihen sanoa, niin se on perin röyhkeää. Perin röyhkeää.

Minulle on sanottu, että hissuksiin voi käydä, ettei tarvitse pakolla vääntää perusopintoja vuoden sisään. Luovasta kirjoittamisesta minulle tulee perusopinnot vuodessa, mutta miksi en voi sitten hissukseen täyttää taidehistorian ja kotimaisen kirjallisuuden perusopintoja vaikka kahden vuoden sisään? Vihaan tuota yliopiston tutkintorakennetta, se on kaikin puolin epälooginen ja absurdi.

<-- Uudemmat | Edelliset -->

Cafepourlesidiots.org © Marissa Mehr 2007-2012
Valid HTML & CSS.