Olen kärsinyt viimeisten viikkojen, varmaan jo yli kuukauden ajan jatkuvista painajaisista. Ensin ne alkoivat vain pieninä epämukavina unina, kunnes ne asteittain muuttuivat yhä raaemmiksi ja karuimmiksi. Viimeisen viikon ajan ne ovat olleet pahimpia ja olen herännyt joka aamu mahakipuun ja siihen, että huomaan itkeneeni yön aikana. Se on kummallinen asia, jos jotain oikein kamalaa tapahtuu unissani, (esim. rakastamani henkilö kuolee minun tyhmyyteni takia tai vastaavaa, alan oikeasti itkeä ja aamulla silmäni ovat turvonneet ja valuttavat kyynelnestettä). Eilen ja tänään olen alkanut olla todella säikky. En melkein kestä olla asunnossamme yksin ja säikyn todella helposti, jos M kulkee huoneesta toiseen tai vaikka yskäisee.
Unettomuudestani olen päässyt yli jo puoli vuotta sitten ja luulin, että siihen olisivat painajaisetkin loppuneet. Nykyisin nukahdan heti, kun pääsen sänkyyn, mutta heräilen kesken yön painajaisten takia ja herään aamulla pingottuneena, en ollenkaan rentoutuneena ja levänneenä. Onko kenelläkään vastaavanlaista ongelmaa? Vinkkejä kaivataan, sillä tämä alkaa nyt todella vaikuttaa elämääni ja arkirytmiini mielenlaadusta puhumattakaan erittäin voimakkaasti.
Nyt pitäisi kiiruhtaa taas töihin, samoin kuin huomenna. Jos näen vielä yhdenkään painajaisen, tulen hulluksi. Olen siitä
aivan varma.
23102008
M sanoi, ettei koskaan olisi uskonut minun olevan se, joka alkaa kaivata Kööpenhaminan rentoa tunnelmaa, (=mikään ei toimi) sekä lempeää ilmastoa, (=aina tuulee niin vitusti, että on kauhea särky otsalohkossa jos käy vahingossakaan lähikaupassa). Mutta niin se vain on. En tiedä, onko se tämä syksyn viimehetket, kun alkaa toivoa lunta tietäen, ettei se kuitenkaan tule ja luihin ja ytimiin menevä Siperian kylmyys, vai yksinkertaisesti se, ettei kaupungilla asioidessa tarvitsekaan puhua tanskaa, vaan kaikki hoituu tylsästi suomella, eikä tarvitse edes englantiin turvautua. Viimeisinä kuukausinani Kööpenhaminassa aloin aste asteelta kaivata Suomeen, sillä tiesin aloittavani mystisen ja mielenkiintoisen, miltei pelottavan opiskelutaipaleeni yhdessä Suomen top 5, ehkä jopa top 3 yliopistossa. En ole mitenkään opiskeluun tyytymätön, saan oppia juuri siitä, mitä haluan ja juuri siten, miten haluan. Ongelmana taitaa olla ympäristö. Liian pian pieneen mieleeni iskostui ajatus, että olen taas Suomessa ja voin vannoa, ettei tuo ollut mitenkään mairitteleva huomaus. Tanskassa sai helposti luotua juuri sellaisia kontakteja kuin halusi ja omilla ehdoillaan, Suomessa taas saa varoa joka ikistä sanaa, jonka suustaan päästää ja joka ikistä hymyä, jonka kasvoillaan viestii.
Tanskassa miinuksena on ehkä paikoin Kööpenhaminan todella huono ilma kesäaikoihin sekä se, että ilman koulutusta käteni ovat täysin sidotut. Jos haluan tehdä jotain luovaa, kuten kirjoittaa työkseni, pitää työ tehdä kuitenkin Suomeen. Ehkä sen voi ajatella positiivisena asiana, keskittyä vaikka matkaoppaisiin ja kulttuurien välisen kuilun täyttämiseen Suomen medioissa. Mutta toisaalta, se vaikuttaa melkein huterammalta päätökseltä kuin ryhtyä Suomen rajojen sisäpuolella ”vapaaksi kirjailijaksi”.
Onhan tässä vuosia aikaa mietiskellä, että missä sitä loppujen lopuksi tulee asumaan. Sitä ennen pitäisi kuitenkin jaksaa se vähintään viisi vuotta täällä ja koettaa keskittyä vaikka koulutukseen ja työntekoon ennen sitä, eikä antaa suomalaisuuden vyöryä yli liian pahasti. Katsotaan, mihin tämä vie: tulenko hulluksi muutaman vuoden sisään ja M muuttaa kulttuuripakolaisena takaisin Kööpenhaminaan jättäen minut tänne kärsimään vai vedänkö itseni jojoon vuosien rankan masennuksen vuoksi?
Voisi sanoa, että kaikki tämä pelko ja ylenmääräinen pähkäily sekä ulkomaankaipuuni liittyy intimiteettisuojaan. Tanskassa tulen aina olemaan ulkomaalainen, puhun sitten kieltä täydellisesti tai en. Ulkomaalaisuus antaa minulle yksityisyyden suojan, kukaan ei tiedä minusta mitään, voin vain hymyillä puhua pukahtamatta ilman, että minua leimataan hulluksi. Voin sukeltaa ihmismassaan kadoten, eikä kukaan kiinnitä huomiota siihen, mikä olen. Olen näkymätön, mutta samalla erityisasemassa. En kuulu joukkoon, mutta samalla en kuulu sen enempää joukon ulkopuolellekaan. Suomessa kulkiessani tunnen olevani alasti. En voi vetäytyä ulkomaisuuden kuoreen, vaikka eksoottisuuteni usein ihmisiä hämää ja museoissa henkilökunta puhuu ensin minulle englantia, kunnes kääntävät puheen lopulta ystävällisesti suomeen tajutessaan minun kansalaisuuteni lopulta. Pointtini taitaa olla se, etten halua kulkea alasti yleisillä paikoilla. Erittäin viisas alotus, tai päätös, miten sen nyt ottaa, päivälle.
Ps. Kysymyksiin vastaan myöhemmin, perille ovat tulleet, mutta käsittelen ne seuraavassa merkinnässä (tai sitä seuraavassa). Eli anteeksi kaikki te,
jotka ovat joutuneet odottamaan!
21102008
Työtä on tarjolla niin paljon, ettei meinaa millään ehtiä ja joka toiselle tarjoukselle saa sanoa kiitos ei. Mielestäni on miltei surkuhupaisaa, (ja samalla erittäin traagista, mutta minulla kun on hieman kummallinen huumori joskus, vaikka olisinkin asiasta tosissani) miten moni nuori, niin opiskelija kuin välivuotta viettävä on vailla töitä ja minulle niitä sitten pukkaa oikein olan takaa. Haluaisin pumpata kaikki työnantajat kuiviin ja tuhlata rahani kirjoihin, mutta kas kummaa, joudun nielemään sitruslientä ja kakomaan, että ei, ei ei tällä kertaa, olen todella pahoillani, mutta kun tuo koulu on nyt… ja sitten tulen kotiin ja istun naama happamana loppuillan kajoamatta koulutehtäviin sen kummemmin, koska ketuttaa niin vietävästi.
Jotain hyvää olen kuitenkin saanut aikaan, vaikka arjen tasapainon koulun, työn, parisuhteen ja remontin välillä on vielä hiukan hakusessa. Nimittäin saimme kirjastohuoneen valmiiksi! Monta tuntia maalausta ja kirjojen latomista palkitaan ihanalla, lämpimällä ja kaiuttomalla sopella kotimme sydämessä, (kyllä, on hassua, että kirjastohuone on maantieteellisesti juuri keskellä asuntoa ja ikkunan takanakin on lasitettu parveke, eikä suoraa katukuvaa niin kuin muista huoneista saunaa myöten).
Onnistuin ottaa muutaman epäonnistuneen ja huonolaatuisen kuvan huoneesta, (lähinnä kirjoista) nyt kun ne viimein ovat
onnellisesti taas hyllyillään likaisten muuttolaatikoiden sijaan. Huoneen väriä ei näy kuvista juurikaan, mutta se on
oikein lämmin kevään vihreä, (jos se nyt sanoo teille mitään, aika subjektiivisesti tuo tosin on lausuttu ja sellaisena sen
kokeminen suurimmalle osalle muutenkin on).
Mitä kouluun tulee? Olen ollut viime aikoina aika hiljaa juuri koulu- ja työkiireitteni takia. Olen saamassa
jalansijaa akateemisten ovien välistä ja alan pikkuhiljaa ymmärtämään, miten toimia. Suurin paniikki on laskeutunut
olalta ja osaan olla hengittämättä paperipussiin joka kymmenes minuutti. Tämän saavuttamiseen tarvittiin yhden valinnaisen
kurssin tipauttaminen pois kurssilistastani. Kipeää se teki, mutta tulin siihen tulokseen, etten voi tehdä 10-20 päiviä
viikossa neljästi. Luentotunnit välillä 18-20 yksinkertaisesti vain ovat minulle liikaa, etenkin jos sen jälkeen pitäisi
syödä lämmin ruoka ja aloittaa läksyjen teko. Tällä hetkellä on menossa viikon mittainen
periodivapaa, jonka aikana pitäisi muun muassa suorittaa nämä askareet:
Muistiinpanot teeman tutkimuksesta ryhmätyötä varten.
Tematiikan analyysi Laura Lindstedin kirjasta Sakset.
Mitä kirjallisuuden tutkimus kysyy? -essee.
Oopperan synopsiksen kirjoittaminen, (eikö ole ihania tehtäviä luovassa kirjoittamisessa?).
Proosan kirjoittamisen kurssin tehtävät, (en nyt muista, että mitä kaikkea siihen kuului).
Alustaa Maupassant -lopputyötä.
Aloittaa tenttiluku Pekka Vartiainen: Yleinen kirjallisuuden historia.
Lukea Virginia Woolfin novelli Täplä seinässä.
Lukea Katseen rajat-kirjaa.
Lukea John SummersoninThe Classical Language of Architecture-kirjaa.
Mielestäni jotain muutakin piti vielä tehdä, mutten jaksa kuollaksenikaan sitä enää muistaa. Tuo tehtäväläjä on kuitenkin tärkeämpi eikä ole maailmanloppu, ellen saa kaikkea nyt tällä viikolla tehdyksi, (paitsi luovan kirjoittamisen tehtävät sekä tenttiin lukeminen, niiden poisjättö merkitsisi kuolemaa).
11102008
En sitten ostanut hulluilta päiviltä mitään kahta pokkaria ja tietokonetta kummempaa, (joista jälkimmäinen meni kaiken lisäksi pukinkonttiin vanhemmiltani minulle). En todellakaan jaksa ymmärtää ihmisten lentolippujen jonotusta ja vaatehysteriaa. Min en ainakaan tajua, miksi pitäisi menettää järkensä ja rynnätä Stockmannille, koska AAH SIELLÄ ON ERITTÄIN OHUT JA RUMANVÄRINEN MUTTA MERKKINEULE VAIN 59 EUROA YHDEKSÄNKYMMENTÄYHDEKSÄN SENTTIÄ!!!!!! En ole aikoihin järkyttynyt niin pahasti, kun ”hulluista päivistä” huolimatta kämänen t-paita maksaa vähintään sen 19,90. Eihän siinä hinnassa ole mitään hullua, korkeintaan mielettömän korkea hinta. Minusta jo 39 euroa on sikahinta, oli kyseessä sitten paita, neule tai housut ja olen onneksi omat vaatteeni saanut kaikki alle tuon hinnan ilman, että olen mitään second hand-kamana ostanut, (apua! siis tässäkin rikon muotisääntöjä IIK koska nythän mikä tahansa kelpaa kunhan se on siis tota noin ööö second hand). Toinen ihmetyksen
aihe on Hullujen päivien Filippa K. Kyseinen merkki kun tuntuu olevan jotenkin suurikin muoti-ilmiö hetken tyyliblogeissa ja kaikki sitten juoksivat päätä pahkaa Stockmannille repimään kyseisiä lumppuja toistensa käsistä. Tanskassa kyseiseen merkkiin törmäsi jokaisessa kadunkulmassa ja täytyy myöntää, kyllä ne vaatteet aika laimeita ovat. Ehkä siksi ovatkin suomalaisten muotiblogaajien suosiossa…
09102008
Istuin työvuoroni jälkeen Kirjakahvilassa nauttimassa ilmaista kahvikupillista ja porkkanakakkua sekä ahkerana tekemässä koulutehtäviä ennen seuraavien luentojen alkua, (kaikki tiedostot kyllä auki, mutta kiltisti alapalkissa jonossa samalla kun datasin viimeistä päivää internetissä). Sähköposti ilmoitti kolmesta viestistä, vanhoja viagramainoksia sekä maili henkilöltä, joka kertoi kolmen lähettämäni jutun menneen julkaisuun, joista ruhtinaalliset kaksi on jo painossa (!?) ja kolmas ilmestyy loppuvuoden lehdessä, sitten joskus. Olin aika ällikällä lyöty, sillä lähetin kolmannen tekstin poikasen kyseiselle henkilölle kaksi päivää sitten ja nyt hän jo vastasi, sen kummempia kursailematta. En tiedä, pitäisikö olla iloinen vai mitä, sillä tämä samainen yritys oli se, jonka vuoksi sain hermoromahduksen jokin aika sitten kun huomasin myyneeni saman jutun kahdelle eri lehdelle. Näköjään se ei sitten haittaa, jos teksti on kerta jo painossa asti.
Alan itse asiassa nauttia tästä, nimittäin salanimillä kirjoittamisesta. Olen julkaissut kaikki tekstini salanimellä, joko täysin ilmiselvällä tai sitten vain muotoillut sen normaalilta, suomalaiselta nimeltä kuulostavaksi Marja Hietaseksi tai Hanna Lahdeksi. Olen miettinyt vakavasti sitä, että jos joskus saan julkaistua jotain paksujen kansien välissä, teen sen ehdottomasti salanimen takaa. Syy tähän on se, etten erityisemmin pidä nimestäni eikä se mielestäni sovi lehden sivuille saati kirjan kanteen. Eihän salanimi mitään turvaa anna suuremmissa, kunnon piireissä, mutta ainakaan ei tarvitse tapella identiteettinsä kanssa mahduttaakseen sen yhden kirjan selkämykseen. Ei, ei. Ei se mahdu, Marissa Janhunen on jotain aivan muuta, kuin se, josta kerrotaan sisälehdessä kuuden lauseen verran. Kuudelle lauseelle pitää keksiä oma persoona, niin kutsuttu public identity. Siis, jos minusta ikinä tulee ammatiltani kirjoittaja tai taiteilija,
aion ehdottomasti käyttää niissä hommissa taiteilijanimeä, en missään nimessä omaani. (Ei siis sillä, että minusta ikinä tulisi kirjoittamisella elävää henkilöä, kunhan leikittelen ajatuksella ja samalla mietin kauhuissani, mitä muuta sitten tulen tekemään, sillä en aio valmistumiseni jälkeen muihin töihin koskea pitkällä tikullakaan. Ihan kovapäisyyttäni, pitäähän ihmisellä olla intohimo, minkä edestä tehdä mitä tahansa.)
Laskeskelin hieman statistiikkoja sitten huhtikuun, jolloin siis aloitin kirjoittamisen todellisessa mielessä. Olen lähettänyt
huhtikuun puolen välin jälkeen yhteensä 17 tekstiä maailmalle, joista nyt kahdeksan eri tekstiä on mennyt painoon, yksi niistä kahteen otteeseen ja
yhdeksän säälittävää rääpälettä siis odottelee tuomiota kansioiden pohjalla. Toivon, että edes muutama lisää menisi painoon niin
voisin todeta, että yli 50% kaiken kaikkiaan tarjoamistani jutuista on kelvannut lehdistölle. Mutta katsotaan, katsotaan.
Hiljaa hyvä tulee, kunhan jaksaisi odottaa eikä heittäisi toivoa kaivoon liian aikaisin, kuten minulla on ikävästi tapana.
07102008
Tuntuu niin hyvältä, kun on saanut jotain aikaiseksi. Tänään kirjoitin Proosan kirjoittamisen kurssin ensimmäisen tehtävän ja mailasin sen Rikulle sekä luin huomisen Proosan analyysikurssille teoriakirjaa. Opettaja lähetti fiksusti illalla viestiä, että pitäisi toistakin kirjaa lukea n. 50 sivun verran huomiseksi, vaikka hän oli unohtanut siitä viikko sitten meille kotiläksyjen ohella ilmoittaa. Olen kyllä niin poikki, että jätän sen väliin ja vilkuilen tekstiä huomenna ennen tunnin alkua tai kitkerästi huomautan opettajalle saaneeni viestin vasta aamulla, jos ollenkaan. Hieman ottaa päähän, ettei hän muistanut lähettää viestiä vaikka eilen. Jätin tänään taidehistorian luennonkin väliin ihan sitä varten, että saisin keskityttyä koulutehtäviini, rentouduttua illalla sekä miettiä tulevaa viikkoa ja huomenna alkavaa työtäni. Tämän viikon keskiviikko ja torstai ovatkin erikoisen vaativia, sillä huominen päivä venyy aamukymmenestä iltakahdeksaan ilman kunnon taukoja,
(siis missä vaiheessa ehdin syödä!?) ja torstaina aikataulu on lähes identtinen sillä erotuksella, että minulla on tunti aikaa ahtaa itseni täyteen ruokaa keskipäivän aikoihin.
Huomenna pitää muistaa käydä kirjastossa hakemassa eräs varauskirja, tehdä muutama lisävaraus sekä muistaa töistä ostaa yksi minulle jo tilattu ja saapunut koulukirja: John SummersoninThe Classical Language of Architecture, sitä on varmasti mielenkiintoista lukea! Ei tarvitse välittää, mikäli katoan muutamaksi päiväksi, sillä perjantainakin on töitä koulun jälkeen, eli en tiedä, kuinka paljon jaksan olla koneella ennen perjantai-iltaa tai lauantaita.
06102008
Kela nosti tukeani muhkealla määrällä kymppejä. Se ei ensisekunnilla lohduttanut, sillä jouduin laskeskelemaan hullun lailla vapaita tulojani, etteivät ne vahingossakaan ylittäisi tuota sallittua määrää. Idioottina en ymmärtänyt ensin, että tuo 660e/kk on keskiarvo opintotuen nostettavien tukikuukausien ajalta. Syyskuussa en tienannut kuin 50e ja ensikuussa saatan tienata hieman yli 660e, joten tuskin tuloni tämän vuoden tukikuukausien osalta täyttää sitä päälle kahtatuhatta, jonka olen oikeutettu tienaamaan. Kelahan tosiaan laskee nuo vapaat tulot vuosikohtaisesti, ei kuukausikohtaisesti. Joskus tekisi mieli lyödä päätä seinään ihan oman kuolemattoman viisauden vuoksi.
Koulumatkalla kävin koeajamassa StockmannillaHulluille päiville rantautuvan Asuksen minikannettavan, jota vanhemmat ovat kaavailleet minulle joululahjaksi luentojen helpotukseksi. Olin erittäin epäileväinen, sillä ensin vaikutti mahdottomalta käsitellä pientä näppäimistöä, mutta kokeiltuani sitä kaupassa se vaikuttikin melko helpolta ja myyjä vakuutti, että sormet tottuvat siihen pikaisesti. Liekö sanonut tuon myyntikikkana vai ei. Mötikkä painaa noin kilon, on esteettisesti miellyttävä valkoinen sekä käyttöjärjestelmänä Linux, jossa asiakirjat voi tallentaa vaivatta Word-dokumentiksi, jotta tekstiä voi siirtää ja muokkailla sitten omalla kotikoneella, (kyllä, käyttämäni kotikone toimii Windows-käyttöjärjestelmällä). Muu tietokoneen lisäksi sitten ei Hulluilla päivillä kiinnostakaan, paitsi tietysti kirjat… Nyt sitten pitäisi vain jaksaa raahautua heti kahdeksaksi keskiviikkoaamuna Stockmannille. Totisesti toivon, ettei ryysis ole samankaltainen kuin Helsingissä samaan aikaan.
Sain tänään myös aikaiseksi lähettää kaksi tekstiä eteenpäin, yhteensä noin 3500 sanan edestä jaaritteluja à l’amelie. Harmittaa hieman, ettei koulutöiltä jää enää niin paljon aikaa kirjoittamiseen ja täytyy se sanoa, että nytkin olisin voinut käyttää aikani paremmin hyödyksi esimerkiksi vääntämällä luento- ja oppimispäiväkirjoja eräille kursseille. Kai se on tyydyttävä tästä lähin siihen, että kirjoitetaan silloin, kun sille kouluhommilta pakotetaan aikaa. Jos ottaisin kunniakseni yleisen periaatteen tehdä vapaa-ajan hommia vasta kun muut on tehty, (lue: koulu ja työ) totuus on oikeasti niinkin raaka, etten ikinä pääsisi kirjoittamaan. Tein tänään kompromissin, että aamupäivän kirjoittelen omiani, (kunhan olen ensin käynyt kirjastossa ja palauttanut katastrofiksi päätyneen Maupassant-analyysin) ja illalla luennon jälkeiset tunnit keskityn koulutehtäviin.
05102008
Kirjamessut kihisivät elämää. Minun Suomalaisen Kirjakaupan mustaan kuitukassiin, (sellainen suloinen uusi, jonka saa suljettua napin avulla) eksyi maailmankirjallisuuden nimikkeitä, jotka eivät syystä tai toisesta ole vielä kirjahyllyyni eksyneet, vaikka tullakseni kunnioitettavaksi kirjallisuustieteen opiskelijaksi minulla tulisi totta hemmetissä nuo kirjat jo olla ja vielä moneen kertaan luettuna.
Victor Hugo: Les Misérables (suom. Kurjat) Henri Murger: Scènes de la vie de Bohème (suom. Boheemielämää) Michel de Montaigne: Les Essais (suom. Esseitä) Fjodor Dostojevski: Prestuplenije i nakazanije (suom. Rikos ja rangaistus)
Yksi asia messuilla sai minut raiteiltaan, nimittäin divaripuolen hinnat. Kuka maksaa syljetystä ja ennen kaikkea käytetystä James JoycenOdysseuksesta 35 euroa? Tämän piti olla antikvariaattinen puoli, täynnä vanhaa ja likaista tavaraa, jota ei kukaan muu huoli ja jota siksi myydään eurolla parilla eteenpäin! Nyt oli vaikea löytää edes käytettyä kirjaa, joka olisi voinut mukaan lähteä alle kymmenen euron, (omistani en maksanut mistään tuota hintaa, mutta niiden löytämiseenkin meni useampi tunti ja jouduin luopumaan monesta varteenotettavasta adoptioehdokkaasta).
Muutama vuosi taaksepäin Helsingin samaisilla messuilla haalin käsiini kasapäin kirjoja ja mukaan mahtui myös legendaarinen Kaari UtrionVenus neljällä vaivaisella eurolla. Nyt samainen kirja olisi mennyt omaan laukkuun 38 euron hintaan. Kirja, joka ei varmaan edes uutena olisi sen hintainen! Jäi kyllä aika surkea maku suuhun ja divaripuolelta sitten livahdettiinkin maistelemaan ruokamessujen anteja aika vikkelään, kun olin omat opukseni tuolta likaisten hintojen maasta löytänyt.
03102008
Draamantaju on ollut taas pinnassaan viime viikkoina. Alla on PuccininToscan ehdottomasti
ihanin kohtaus. Rakastan Marion laulamaa pätkää, johon yhdistyy sitten tyranni-Scarpia ja lopuksi
sankarittaremme surkeus, kun hän jää Marion vietyä pois yksin. En tiedä, olenko lukenut liikaa historiaa, (vallankumoukselliset, sodat ja
kiihkomieliset) vai kuunnellut
liikaa oopperaa, mutta tämä Vittoria, vittoria! koskettaa joka kerta syvästi. Jos kuolisin
oopperassa sydänkohtaukseen, se olisi tämä kohtaus. Pyydän: nauttikaa.
L'alba vindice appar,
che fa gli empi tremar!
Libertà sorge,
crollan tirannidi!
03102008
Eihän tässä mitään kuvia saatu aikaiseksi ottaa, olisihan se pitänyt arvata! Sen lisäksi, ettei akussa ollut virtaa, voisin todeta syyksi myös Turun tämän viikonloppuiset
kirjamessut, joille itse menen huomenna
Ranskalainen nykykirjallisuus - mitä se on? -seminaarin siivin. Kirjakahvila
messukuvioon liittyy sillä tavalla, että kyseisellä osuuskunnalla on oma
osasto messuilla, jonne puolet kahvilan sohvista ja pöydistä on eilen tyhjennetty.
Olisi sääli kuvata kahvilaa vajain varustein ja tyhjännäköisenä.
Tänään oli ensimmäisen Johdatus kirjoittamiseen -kurssin työn palautuspäivä. Tein työtä kaiken kaksi viikkoa, minkä verran aikaa oli, mutta silti suoritin sen alatyylisesti ja meinasin hetken ajan, että mieluummin hyppään ikkunasta kuin palautan työni. Meinasin alkaa parkua palautuslaatikon edessä, kun keräsin muiden hienoja suorituksia kotiin luettavaksi.
Asia nyt vain sattuu olemaan niin, että vihaan kirjeiden kirjoittamista. En ole ikinä kunnolla edes kirjoittanut kirjettä, mitä nyt joskus jotain ruotsinkielisiä maksumuistutuksia, joista niistäkin oli puolet varmasti tanskaa ruotsin sijaan. No, pääasia että opettaja saa minusta vajaan kuvan. Hienoa. Voisin hirttäytyä, nyt. Heti. Ja miten hemmetistä tästä nyt voin ammentaa rohkeutta ja inspiraatiota Proosan kirjoittamisen kurssin tehtävään, joka pitää palauttaa keskiviikkona? Maanantaina on Maupassant-analyysi -palautuspäivä. Haluan heittäytyä lattialle ja kirkua ”Enkä tee!”. Kirjastosta kaikki ranskikseen liittyvät kirjat oli varastossa hyllymetreittäin, joiden hakemisessa menee viikon verran. Sain käsiini kaksi nihkeää ja yleismaailmallista kirjaa koskien naturalismia kirjallisuudessa. Enkä vielä edes tiedä aihetta, jota analyysissani käsittelen. Onneksi Maupassant kirjoitti Rasvapallon käyttäen syvää inhon ääntä joka lauseessaan, tällä hetkellä voin samaistua häneen täydellisesti.
Oletko lukenut Alastalon salissa?
En ole vielä, mutta eiköhän sekin tule koulun myötä luettua. Paljon olen kirjasta kuullut, niin hyvää kuin pahaa.
Olen lueskellut aina välillä sivujasi ja blogiasi, mutta nyt kyselisin vain sellaista, että missäpäin maailmaa sie oikeastaan asut tällä hetkellä? Jätitkö Tanskan lopullisesti? :)
Muutin n. kuukausi sitten Suomeen, Turkuun. Tanskaa en jättänyt lopullisesti, vaan pidämme avomieheni kanssa vaihtoehdot avoinna tulevaisuuden suhteen. Koulutukseni jälkeen voimme muuttaa takaisin Kööpenhaminaan, jonnekin muualle Tanskaan, jäädä Suomeen tai keksiä jokin uusi, kiva kohde minne muuttaa. :)
