Miltä tuntuu löytää niin viisas kirjailija, että ihan itkettää? W. G. Sebald on yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani. Traagisesti auto-onnettomuudessa vuonna 2001 kuollut saksalainen kirjailija saavutti 1990-luvulla alkaneella urallaan huiman määrän palkintoja ja kulttimaineen kirjoittajana. Hänestä tuli tärkeä kirjailija minulle heti kun satuin lukemaan hänen novellinsa – tai kertomuksensa – teoksesta Vieraalla maalla (Tammi 2004) vuoden 2008 tienoilla.
Austerlitz on mies, johon kertojaminä törmää aika ajoin, milloin ranskalaisella rautatieasemalla, milloin brittiläisen yliopiston kampuksella. Muutaman satunnaisen tapaamisen jälkeen tämä viisaalta tuntuva arkkitehtuurin ystävä alkaa purkaa menneisyyden mysteerejään kertojalle. Alkaa vuosikymmeniä kestävä ystävyys, jonka aikana tämä salaperäinen mies kuroo auki menneisyytensä haavoja ja juurettomuuden tuskaa. Matka kulkee halki Euroopan Ranskasta Englantiin ja itäiseen Eurooppaan rakennustaiteen siivillä. (Tämän enempää en aio juonta tässä avata, sillä muuten ruumiinavaus olisi liian syvä ja haittaisi luultavasti lukukokemusta.)
“Sitä voi korkeintaan hämmästellä, ja hämmästelyssä on jo kauhistelun makua, sillä sisimmässämme me kyllä tiedämme, että suunnattoman suuret rakennukset kantavat jo itsessään oman tuhoutumisensa varjoa ja että ne on alun perinkin konstruoitu sitä silmälläpitäen, että niistä joskus tulee raunioita.” (s. 23)
Sebaldin kieli on kaunista. Hän maalaa seesteisiä kuvia ympäristöstä ja historiasta, mutta kielen rauhallisuus on vain näennäistä. Tempo on hidas ja pohdiskeleva, mutta tekstin välittömien merkitysten alla vilistävät levottomuus ja raskaat aiheet. Sebald ei ole kevyt kirjailija, ja olettaisin että myös hyvät hermot tulevat tarpeeseen. Kerronta on polveilevaa ajatuksen kehittelyä, lähes esseemäistä. Sebald onkin sanonut, ettei hän kirjoita romaaneja ja hänen kaunokirjallisimpia teoksiaan on luonnehdittu mm. esseeromaaneiksi.
Sebald käsittelee paljon yhteisöllistä traumaa ja kulttuurista muistia. Ehkä hän sen vuoksi vetoaakin niin syvästi minuun, (vink vink, pakkomielteeni Brodskyyn). Mielenkiintoisinta on, että Sebald syntyi vuonna 1944, eli hän ei siis suoraan itse kokenut toisen maailmansodan kauhuja ja saksalaisten tekoja. Hän kuitenkin kasvoi kulttuurisessa häpeässä ja syyllisyydessä, ja vaikka mies muutti Englantiin pysyvästi 1970-luvulla, hän käsitteli juutalaisvainoja tuotannossaan yhä uudelleen ja uudelleen.
“…ikään kuin valokuvilla itsellään olisi muisti, kuin ne muistaisivat meidät, muistaisivat sen, millaisia me eloonjääneet ennen vanhaan olimme ja millaisia ne olivat, jotka eivät enää ole meidän joukossamme.” (s. 212)
Sebald on siinä mielessä poikkeuksellinen kirjailija, että hänen teoksissaan on paljon kuvia. Minua on aina kiehtonut suuresti kuvan ja kirjallisuuden suhde, (aivan kuten tekstin ja musiikinkin suhde, johon olen itse enemmän perehtynyt). Sebaldilla kuvat eivät ole vain koriste vaan ne todella pistävät pohtimaan. Ne tukevat, kyseenalaistavat, haastavat tekstin ja sitä kautta lukijan. Osa on täysin huolimattomia ja vailla tarkoitusta, kuin vahingossa teokseen päätyneitä, ja osa taas liiankin tarkkoja ja teräväpiirteisiä kuvia rakennuksista, hautausmaista, mielisairaaloista. Ja tässä viidakossa lukija saa kahlata usean sadan sivun verran – aivan kuin teksti ei olisi yksinään kova pala purtavaksi. Mieletöntä !
Austerlitz (2001, suom. 2002) jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Nostan hattua Oili Suomiselle, joka on suomentanut neljä kirjailijan teosta. Voin kuvitella, miltä on tuntunut kääntää kirjassa sivulta 171 alkava kymmenen sivun mittainen virke. Huikeaa Sebaldilta, mutta samalla vähintäänkin yhtä huikeaa Suomiselta.
Voisin helposti viettää koko loppuelämäni vain lukemalla Sebaldia. Tietysti se ennen pitkää muuttuisi kenties hieman yksipuoliseksi ja jäisin paitsi nykykirjallisuuden kehityksen seuraamisesta, mutta todella harvoin tulee törmättyä kirjailijaan, jonka tuotannosta tulee tunne, ettei muuta yksinkertaisesti enää tarvitse. Että se oli nyt tässä. Amen.
