Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa (Idiootti 2010)

Andrei Astvatsaturov (s. 1969) on pietarilainen kriitikko, kirjallisuudentutkija ja kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Ihmiset alastomuudessa julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Teos on kokoelma lyhyitä tekstejä, joista nivoutuu hitaasti yhden ihmisen – kertoja Astvatsaturovin – ja hänen ympäristönsä kuvaus.

Astvatsaturov on suorastaan tragikoominen hahmo: hän on laiha, silmälasipäinen, kahden vaimon jättämä, kohdannut ongelmia ”viidennen kohtansa” vuoksi, (passissa määritelty etninen alkuperä, kertojan tapauksessa juutalainen) ja saa turpaansa. Kaiken lisäksi edes hänen maanmiehensä eivät osaa lausua hänen sukunimeään ongelmitta. Täytyy myöntää, että itsekin opin sen vasta, kun opettajani kertoi minulle avainkoodin: ast-VATSA-turov. Nykyisin se soljuu minulta jo varsin etevästi.

Voisi todeta, että hän on todella hyvin onnistunut brändäämään itsensä.

Kirja on niin ikään saanut muotonsa internetistä; tekstit ovat alun perin julkaistu blogissa, josta kirjailija on sitten koonnut ne kansien väliin. Tämä perinteisen juoniromaanimuodon puuttuminen näyttäytyy kertojalle jossakin määrin ongelmallisena:

”- Teidän tekstinne ei ole proosaa, Astvatsaturov, – sanoi minulle eräs pulska kirjallinen daami savuketta imien, – vaan sirpaleita katkelmista. – Tai sitten hän sanoi ”katkelmia sirpaleista”, en muista. Kuulosti joka tapauksessa terävältä. – Tällaista, – hän jatkoi, – ei tule kukaan julkaisemaan. Eikä varsinkaan meidän kustantamomme.” (s. 143)

Teos on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen käsittelee enemmän päähenkilön lapsuutta, nuoruutta ja kasvua aikuiseksi. Tätä soppaa värittävät sattumanvaraiset nykyhetken tapahtumat. Kokonaisuutena se on sirpaleinen ja jutusteleva. Toinen osa on selkeästi yhtenäisempi tarinan tasolta, ja se keskittyy aikuisiän tapahtumiin ja traumoihin. ”Juonesta” ei tosin tämänkään osalta voi juuri puhua. Näyttää siltä, että koko ihminen nimeltä Astvatsaturov on yhtä sirpaleinen ja sekalainen kuin tekstinsä. Tämä näkyy myös siinä, että hahmoja tulee ja menee, eikä heihin juuri jäädä roikkumaan.

Siinä missä Andrei on saanut koko lapsuutensa ajan kuulla pyöriskelevänsä ympäriinsä kuin ”sittisontiainen paskassa”, aikuisiällä häntä vaivaa ammatillinen, varallinen ja sosiaalinen mitättömyys, (ainakin jos häntä on uskominen). Tekstien aikuinen Andrei suorastaan pyörii itsesäälissä, (kuten sittisontiainen paskassa, hänen isänsä sanoja lainatakseni). Toisaalta hahmoa on helppo ymmärtää, toisaalta taas ei.

Astvatsaturovia ei turhaan kutsuta Sergei Dovlatovin perilliseksi. Anekdoottimainen proosa on lakonista, toteavaa ja siitä sikiää huumoria kerrakseen. Kertoja kuvaa työympäristöään ja lähipiiriään turhia kainostelematta, Helsingin Sanomien kriitikko jopa puhuu ”metajuoruromaanista”. Se, kuinka paljon tekstissä lopulta on faktaa ja mikä taas fiktiota, ei ole olennaista. Lukijana itse ainakin vain nautin vajaan kolmensadan sivun verran hullunkurisista henkilöhahmoista ja pietarilaisen älymystön edesottamuksista.

Oma lukunsa on teoksen lukuisat intertekstuaaliset viitteet. Teoksen julkaisseen Idiootti-kustantamon sivuilta löytyy mielenkiintoinen artikkeli, johon suomentaja Tuukka Sandström on listannut osan niistä viitteistä, joita ei kirjaan ole painettu. Tässä yksi hassu tapa testata, kuinka tuttua venäläinen ja neuvostoliittolainen kulttuuri oikein on. Täytyy myöntää, että tunsin suorastaan omahyväistä riemua kun selasin listaa ja huomasin, että osa viittauksista oli auennut minulle. Lähtöoletukseni tosin oli, etten olisi ymmärtänyt niistä yhtään.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>