Claire Castillon: Kuplissa (Gummerus 2012)

Ranskalaisen Claire Castillonin kolmas novellikokoelma Kuplissa, (Les bulles) kuvaa kirjailijan aiempien teosten tavoin vinksahtaneita ihmissuhteita. On insestiä, oman erinomaisuutensa kyllästämiä ihmisraukkoja, välirikkoja ja valheellisia todellisuuksia. Yhteistä heille kaikille on se, että ihmiset elävät kukin omassa kuplassaan, sokeana oman päänsä ulkopuolella tapahtuville asioille.

Lyhyet tekstit ovat latautuneita ja paljastavat kyntensä vasta loppusenteillä. Castillon taitaa tiiviin kerronnan, eikä turha jaaritus varasta itselleen sivutilaa. Juuri nokkeluutensa vuoksi novelleja on nautinnollista lukea. Ne ovat kuin pieniä chilejä suklaakakussa, (mistä näitä ruokavertauksia on yhtäkkiä alkanut tulla?). Yllättäviä, mutta kirpeydestään huolimatta miellyttäviä.

Kirjailija tunnetaan aiheidensa rajusta, lähes raadollisesta käsittelytavasta. Tuttu ote näkyy myös Kuplissa, mutta sokkiarvo ei ole entisensä, sillä osa panoksista on käytetty jo Castillonin aiemmissa kokoelmissa. Se, joka lukee naista ensimmäistä kertaa, saa luultavasti kovimman sätkyn.

Jokainen kertomus on nimetty tekstin keskiössä olevan henkilön mukaan. Tyyliltään ne ovat paikoitellen lähes paatoksellisia, yhden näkökulman värittämiä monologeja. Tyylillisesti Kuplissa onkin tekijän kolmesta novellikokoelmasta yhtenäisin. Se yhdistää sujuvasti ensimmäisessä kokoelmassa käsitellyn äiti-tytär-teeman ja toisen kokoelman rakkaussuhteet. Tuloksena on kolmas, vahva kokoelma jolle yhtenäinen tyyli antaa vain loppusilauksen.

Mutta. Jos luen novellikokoelmaa, haluan novelleja. Juuri novelli on lajina tunnettu siitä, että se taituu ties minkälaiseen asentoon ja asetelmaan. Ja että kymmenestä erikokoisesta ja -muotoisesta palasta saadaan täydellisyyttä hipova kokoelma. Ongelma Castillonin teoksessa on se, että tekstien tyylillinen sidosaine muuttuukin novellin villiä vapautta rajoittavaksi tekijäksi. Näin ollen jossakin välissä aloin kaivata vaihtelua ja variaatiota ikuisiin monologeihin, sillä osassa kertojaäänet muistuttivat vähän liiaksi toisiaan.

Castillon on yksi Ranskan taitavimmista nykykirjailijoista ja hän on nostanut novellistiikan positiivisella tavalla parrasvaloihin myös Suomessa. Tuoreinta kokoelmaa lukiessa ei kuitenkaan voinut välttyä ajatukselta, (vaikka suuri Castillon-fani olenkin) että olisin kaivannut ehkä vielä jotain uutta. Että hän olisi vetänyt uuden kortin hihastaan, näyttänyt kyntensä, jossa olisi ollut uusi entistä villimpi lakkaus.

Olen tottunut saamaan tältä ranskalaiselta parasta nykynovellistiikkaa, mikä asettaa tietysti riman korkealle hänen tulevien teostensa kohdalla. En kuitenkaan epäile, että Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007) jäisi ainoaksi vahvaksi novellikokoelmaksi tältä tekijältä. Näkisin mielelläni myös millaisia romaaneja hän kirjoittaa. Kahdeksan romaania, (ja kolme novellikokoelmaa) kirjoittaneena hän ei voi olla kovin huono. En ainakaan usko.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>