Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)

Saksalaisen Daniela Krien romaani Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014, alkup. Irgendwann werden wir uns alles erzählen, suom. Ilona Nykyri) sijoittuu pieneen itäsaksalaiseen kylään ja järjestelmänmuutoksen aikaan 1990-luvun vaihteeseen.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja, 16-vuotias Maria, asuu poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalla ja päättää yhtenä päivänä jättäytyä pois koulusta. Hän mieluummin istuu ulkona tai hämähäkintäyteisellä ullakolla lukemassa Dostojevskin Karamazovin veljeksiä.

Sitten Maria päätyy suhteeseen naapuritilan nelikymppisen poikamiehen Hennerin kanssa. Omatunto kaihertaa vain harvoin, huomio keskittyy uuteen rakkauteen sekä järjestelmänmuutoksen tuomiin muutoksiin, jotka kaikuvat vasta hiljaisina syrjäiseen maalaiskylään. Kun poikaystävä haaveilee valokuvaajan ammatista ja kaupungissa opiskelemisesta, Maria ei estele.

Mitä syvemmälle tyttö uppoaa salasuhteeseensa Hennerin kanssa, sitä suopeammin Johanneksen perhe hyväksyy hänet osaksi Brendelien maatilan arkea. Omatunto herää hitaasti, muttei ole tarpeeksi voimakas. Maria jatkaa kaksoiselämäänsä, vaikka on useasti tulla paljastuneeksi kömpelyyttään.

Teoksen alku oli todella takkuileva. En päässyt kiinni tunnelmaan ja maailmaan, jota kirja käsitteli. Marian hahmo tuntui rasittavalta ja tapahtumat tylsiltä. Päähenkilön välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suorastaan vastenmielistä. Hän ei tiedä mitä haluaa (tai hän ei halua Hennerin lisäksi mitään), ja minne elämässään suunnistaa.

Vasta sadannen sivun tienoilla – eli noin kirjan puolivälissä – tarina ja kerronta alkoi vetää. Toisella puoliskolla viehätyin kirjan ja etenkin Marian henkilöhahmon ja hänen tekojensa psykologiasta. Se ei silti saanut minua pitämään henkilöhahmosta, mutta aloin mielenkiinnolla seurata, miten kaikki päättyy.

Psykologisen jännitteen lisäksi pidin kirjassa hurjasti järjestelmänmuutoksen tuomista jännitteistä. Kaksikymmentä vuotta muurin toisella puolella asunut Hartmurt tulee tilalle tapaamaan äitiään ja veljeään. Jännitteet kiristyvät ja lopulta purkautuvat, kun vuosien hiljaisuus päättyy. Lisäksi rajan aukeaminen mahdollistaa itäasukkaiden pääsyn länteen. Marian ja Johanneksen vieraillessa ”länsikaupungissa” Johannes ei näytä olevan moksiskaan, mutta Maria tuntee ulkopuolisuutensa kylminä pisaroina ihollaan:

”Tunnen itseni köyhäksi, rumaksi, yksinäiseksi. Minullakin on kaunis mekko, mutta minussa on jotakin, enkä tiedä mitä se on, mutta se on erilaista, enempää en pysty siitä sanomaan.” (s. 32)

Kotonaan Maria seuraa vierestä Brendelin tilan muutoskouristuksia. Kaikki ovat kiiruhtamassa innolla uuteen, läntiseen teknologiaan. Mariaa lähinnä huolettaa kaiken muuttuminen, jonkinlainen lopunajan aavistus. Uuden mahdollisuuden sijasta hän näkee äkilliset muutokset Itä-Saksan kuihduttajana.

Maria ei nuoresta iästään huolimatta sopeudu länteen, vaan haluaa jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Siihen Henner on sopiva mies: hänen yksinäinen elämänsä ja hylätyltä näyttävä maatalonsa henkivät mennyttä aikaa. Tulevaisuus ei ole miehelle mahdollinen, onko se siis Mariallekaan?

Vielä joskus kerromme kaiken on hämmentävä kirja. Toisaalta nautin kirjan psykologisesti osuvasta kuvauksesta ja nuoruuden päämäärättömyydestä, mutta toisaalta mietin useampaankin kertaan, pitikö kaikista saksalaisista kirjoista juuri tämä suomennuttaa.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>