David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)

Nuoren pariisilaisen David Foenkinoksen, (s. 1974) tuorein suomennos Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012) on tunnistettavaa Foenkinosta aina kielen koukeroisuudesta ja yksityiskohtien ilotulituksesta lähtien. Teos on kirjailijan varhaisempaa tuotantoa, minkä huomaa tekstin paikoitellen epävarmasti rakenteesta.

Kirjan keskiössä kulkee Hector, jolla on pakkomielle keräillä milloin mitäkin. Kun hän löytää elämänsä naisen ja vielä pääsee naimisiinkin hänen kanssaan, Hector huomaa alkaneensa keräillä tätäkin. Tilanne johtaa monenlaisiin ongelmiin ja konflikteihin pariskunnan välillä. Juoni on sikäli eriskummalinen ja kiinnostava, mutta toteutus ei yllä ehkä ihan niihin sfääreihin, joita lukijana odotin.

Foenkinoksen vaivaton ja moni-ilmeinen kieli kuljettaa sutjakkaasti läpi kertomuksen. Teoksessa tyyli tuntuukin olevan sen tärkein elementti, jolle itse tarinakin on alisteinen. Hyvänä esimerkkinä tyylin ja kielen mielekkyydestä toimivat seuraavat lauseet: ”Hän oli sellaisessa henkisen laman tilassa, jossa rumuuskin tuntui myyttiseltä.”, (s. 13) ja ”Pöly oli valvonut paikkoja, kunnes se oli pitkästynyt niin perinpohjaisesti, että alkoi lisääntyä”, (s. 16). Kepeää hauskaa ja jossakin määrin nerokkaan nokkelaa kielenkäyttöä.

Vaimoni eroottinen potentiaali on kevyt välipalakirja. Teos on lyhyempi kuin edeltäjänsä, (Nainen, jonka nimi on Nathalie, Gummerus 2011) eikä yllä tarinankaan tasolla ensimmäisen suomennoksen rinnalle. Vaikka teoksen alkupuoli on lupaava, kertomus ei lähde lentoon sivujen myötä. Perusjuoneltaan huvittava, kepeä ja hauskalta kuulostava teos jää lopulta harmillisen ontoksi. Tämä pätee myös henkilöhahmoihin, jotka jäävät lituskaisiksi, lähes hengettömiksi. Kaikkia leimaa absurdi erikoisuus, jossa syvempi ihmisluonne jää yhden tai kahden friikin luonteenpiirteen alle.

Siinä missä aiempi suomennos käsitteli vakavaa aihetta, (nuorta leskeyttä) kirpakan raikkaasti, ei Vaimoni eroottinen potentiaali tarjoa samanlaista elämystä. Ehkä olen liian ankara, sillä näiden kahden suomennetun teoksen välillä näkyy kirjailijan selvä kehitys paremmaksi kynäniekaksi. Nainen, jonka nimi on Nathalie julkaistiin Ranskassa vuonna 2009 ja Vaimoni eroottinen potentiaali vuonna 2004. Ei varhaisemman tuotannon näin ollen voi olettaa olevan parempaa kuin myöhempi. Silloin kysymys kääntyy kustantajaa kohti, joka kääntää teoksia päinvastaisessa järjestyksessä.

Täytyy huomauttaa, että rakastan teosten suomenkielisiä nimiä! Muutenkin suomentaja on onnistunut teosten kohdalla mainiosti. Nainen, jonka nimi on Nathalie alkuperäinen nimi, (La Délicatesse) ei iskenyt minuun yhtä lujaa kuin suomennettu. Kummassakin teoksessa kääntäjä Pirjo Thorel on mielestäni tavoittanut loistavasti foenkinosmaisen kielen kepeydellä ilottelevan sävyn ja tunnelman.

Ja vielä metakirjalliseen elementtiin viitaten: mielestäni kummassakin Foenkinoksen kirjassa on ollut uskomattoman kaunis kansi! Nainen, jonka nimi on Nathalie alun perin kiinnitti kirjakaupassa huomioni vuosi sitten teoksen nimen ja kauniin seesteisen ja tyylikkään kannen, (tekijä Sanna-Reeta Meilahti) perusteella. Uudemman teoksen kansi, (tekijä Tuomo Parikka) taas oli pudottaa minut tuolilta. Harvoin näkee näin kaunista kansitaidetta. Olen aiemminkin varmaan sanonut tämän, mutta sanonpahan uudestaan, että Gummeruksella on Suomen upeimmat kannet!

Kritiikkini David Foenkinoksen teoksesta Nainen, jonka nimi on Nathalie voi lukea kulttuurilehti Satyyrin sivuilta.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>