Dmitri Hvorostovsky ja minä

Kuinka voi ihminen olla näin onnellinen! Tältäkö se tuntuu? Keveyttä, hymyä, tyytyväisyyttä, iloa, naurua, itkua. Onnea. Luoja kuinka olen rakastanut tätä miestä jo niin kauan.

Lauantaina 19.1. Finlandia-talolla esiintyi maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovsky liettualaisen Kaunasin filharmonikkojen kanssa. Poppoota johti kapellimestari Constantine Orbelian.

Ostin lipun heti kun ne tulivat myyntiin. Onnistuin saamaan hyvän paikan, vaikka liput olivat jo hyvää vauhtia myyty. Yksi yksinäinen paikka oli jäljellä ihan lavan edestä rivillä kaksi. Paikkani oli upea, täydellinen! Herra Hvorostovsky lauloi koko konsertin neljän metrin päässä suoraan edessäni.

Mies otti yleisönsä sillä sekunnilla, kun hän astui lavalle. En ole missään konsertissa ikinä nähnyt näin hurmioitunutta yleisöä. Kriitikko Hannu-Ilari Lampela toteaa osuvasti, että ”Finlandia-talon täysilukuisen yleisön tämä pitkä ja salskea, valkokutrinen tähtibaritoni taisi valloittaa jo siinä vaiheessa, kun hän ilmestyi uljaan ryhdikkäästi ja hymyssä suin lavalle.” (HS 21.1.2013)

Ohjelma oli mukavan monipuolinen, vaikka olin aluksi hämmentynyt, ettei Hvorostovsky laulanut yhtään aariaa Jevgeni Oneginista. Venäläisellä oopperalla ohjelma ei päässyt mahtailemaan, sillä sitä edusti vain yksi aaria: Anton Rubinsteinin säveltämä Na vozdushnom okeanye oopperasta Demoni.

Aarioita kuultiin mm. Bizet’n Carmenista, Wagnerin Tannhäuserista ja Bellinin I Puritanista. Täytyy sanoa, että Hvorostovskyn italia oli uskomattoman ihanaa! Vahvassa ja vakuuttavassa Toreadorin aariassa miehen ranska meni vähän niin ja näin, ja Lampelan mukaan myös Tannhäuserin kohdalla venäläinen aksentti kuulsi ääntämyksestä, (itse en osaa kommentoida tuota saksa-asiaa kun en kieltä osaa).

Vaikka pidin kovasti konsertin ensimmäisestä osasta, toinen puolisko oli suorastaan räjähdysmäinen! Kaunasin filkut soittivat upeasti Tšaikovskin säveltämää musiikkia näytelmästä Snegurochka sekä Khachaturianin Masqueraden valssin. Ja meininki sen kun parani loppua kohden! Yhtäkkiä huomasin, että konsertissa vedettiin jo viimeistä viisua. Mitä ihmettä, vastahan istuin tuoliini ja odotin sielu hiessä, että näkisin elämäni idolin.

Suurimman vaikutuksen minuun teki baritonin tulkinta aariasta Cortigiani, vil razza dannata, (Verdin Rigolettosta). Olen pitänyt Tito Gobbia lyömättömänä Rigolettona, mutta nyt meni pasmat sekaisin ja arvojärjestys uusiksi. Leukaluuni oli pudota jalkoihin, siellä se olisi kolissut korkokenkieni seassa. Ja Dima pomppasi kirkkaasti ”kaikkien aikojen äänet”-kategoriassani ykköspaikalle, (siis jos puhutaan miehistä). Mikä pehmeys, mikä syvyys, mikä voima. Tälle miehelle orkesteri jää kirkkaasti kakkoseksi. Ja mikä lavakarisma! Villisti liikkuvat silmät, elekieli. Se mies ei vain laula, hän on yhtä kuin laulunsa.

Hvorostovsky veti kaksi encorea yleisön tyydyttämiseksi. Ensimmäinen oli ihana kansansävelmä Otschi tschornije, toinen romanttinen O sole mio. Ja yleisö sen kun olisi halunnut lisää. Se rakasti jokaista Hvorostovskyn liikettä.

(Lue Hesarin (säälittävän lyhyt) arvio konsertista.)

Kun konsertti päättyi, kaikki ryntäsivät kohti paikkaa, jossa herran oli ilmoitettu jakavan nimmareita konsertin jälkeen. Tämä tuli minulle – ja varmasti muullekin yleisölle – uskomattomana yllätyksenä. Signeeraa? Herra itse? Hän on siellä! Kosketusetäisyyden päässä!? Kiitin luojaani, että olin puolihuolimattomasti heittänyt kameran laukkuuni ennen konserttiin lähtöä.

Ei liene yllättävää, että signeerauspaikan luona puhkesi kaaos heti kun mies raikuvien aplodien saattelemana saapui paikalle. Kuulin ihmismassan yli järjestyksenvalvojien kehotukset rauhoittua, mutta se ei juuri rauhoittanut käsistä karkaavaa tilannetta. Sitten kuului Dmitrin iloinen ja kepeä ääni. Herra lupasi, että kaikki saavat nimikirjoituksensa: hänellä ei ole kiire mihinkään. Se vaikutti ihmisiin vikkelämmin kuin minkään maailman Diapam. Kaikki hiljenivät ja jonottivat kiltisti omaa vuoroaan.

Mikä sädehtivä olemus, mikä lämmin, ihana ja aurinkoinen herrasmies! Kuinka jonkun läsnäolosta voi tulla niin hyvä olo, puhumattakaan siitä, miten vartaloni ja aivoni reagoivat hänen ääneensä.

Itse pääsin miehen luo tunnin odottamisen jälkeen. Kello oli jo reippaasti yli yhdentoista. Yhtäkkiä minuun iski ihan järjetön ujous. Sopertelin jotain sekavaa, tunsin itseni tyhmäksi. Halusin kuitenkin sanoa hänelle, halusin hänen ymmärtävän, kuinka tärkeä hänen äänensä ja työnsä on minulle ollut. Niinpä sain lopulta kakistettua sen, minkä olin tullut sanomaan: että hänen äänensä on inspiroinut minua ja ollut se syy, miksi kirjoitin esikoisromaanini. Niin paljon hänen taiteensa on minulle merkinnyt.

Ihan tällaista vuodatusta herra ei kaiketi joka päivä kuule, sillä olin huomaavinani hienoista hämmennystä hänen kasvoillaan. Sitten hän vaikutti ilahtuneelta, otetulta.

Hän halusi tietää, koska romaaniani on saatavilla venäjäksi. Hän oli kaiketi yllättynyt teokseni aiheista, (ooppera ja Venäjä). Olin rojahtaa polvilleni ja huutaa, että miten mistään muusta voi kirjoittaa kun maailmassa on tuollainen Mies, joka on varustettu tuollaisella Äänellä. Onneksi osasin pitää itseni jotakuinkin rauhallisena. Ainakin näennäisesti.

Halusin muiston, nimikirjoituksen. Tietysti. Kauhukseni huomasin, ettei minulla ollut mitään paperia tai edes sitä muistuttavaa mukanani. Minulla oli vain väliajalla lukemani Laura Saven teos Paljain jaloin (WSOY 2013). Niinpä päräytin sen Dmitrin eteen ja pyysin häntä kirjoittamaan parhaillani lukemaani teokseen terveisensä. Mies katsoi kirjaa tarkasti, selasi sen sivuja ja tuijotti pitkään suomenkielisiä sanoja. Halusin syödä hänet.

Ja sitten tuli kuvan vuoro. Herrajumala. Ilman kuvaa en vieläkään uskoisi, että olen todella tavannut hänet, kuunnellut parin tunnin ajan hänen Ääntään neljän metrin päästä. Koskenut häntä ja kertonut, mitä hän on omalle luovalle työlleni – koko elämälleni! – merkinnyt.

Olin aivan paiseessa, kuten kuvasta saattaa huomata. Hyvä, jos saan vieläkään hengitystä tasattua. En olisi ikinä uskonut, että pääsisin kuulemaan Dimaa livenä. Saati että tapaisin hänet, pääsisin hipelöimään häntä ja keskustelemaan hänen kanssaan. Kertomaan hänelle, että hänen Äänensä on Kaikkeus.

Huh! Miten tuntemattoman ihmisen tapaaminen voi tehdä tällaisen, näin järisyttävän vaikutuksen? Tuntuu, etten saa sanoja paperille. Etten pysty edes kertomaan, mitä tapahtui ja miten olen tämän kaiken kokenut. Tuntuu, kuin olisin kokonaan toinen ihminen. Uudestisyntynyt.

Olen ollut aivan hurmoksessa, uskomattomassa dimahumalassa lauantaista lähtien, (jos totta puhutaan, humala alkoi jo muutama päivä ennen konserttia). Jos elämä olisi täydellistä, se olisi juuri tällaista. Hetki Dmitri Hvorostovskyn hymyn ja äänen lähellä.

Puhkun myös aivan uudenlaista energiaa. Tuntuu, että pystyn mihin tahansa. Ja että kaikki on vasta alussa.

Kategoria(t): Klassinen musiikki, Ooppera Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

14 vastausta kohteessa Dmitri Hvorostovsky ja minä

  1. Dimalover sanoo:

    Hi Marissa, sorry if I write you in english but I do not know your language and I used Google Translate to understand your blog entry! Thank you for such nice words! I am sure he was impressed by you and your story! Many compliments on the beautiful picture! I had the occasion of meeting him too and my sensation in his presence was exactly the same as yours!
    With love,
    M

    • Marissa sanoo:

      Thank you for your lovely comment! It made me very happy. It’s actually the first English comment on my blog. I really hope I can meet Hvorostovsky again some day, and of course I hope I can hear him singing. I hope all the best for you. :)

  2. Pekka sanoo:

    En tunne miestä enkä tiedä mitään klassisesta musiikista, mutta kylläpä tuli hyvä mieli tästä jutustasi. :) Mahtavaa!

  3. Oi, ihanaa!!! (Kuten Pekka, olen ihan pihalla varsinaisesta aiheesta, mutta vautsi mikä kohtaaminen!) <3

  4. Sinä olet niin ihanan uskollinen ihailija :) Minusta on hienoa, että näyttää taiteilijalle olevansa tämän kannattaja! Kuten teit silloin kirjamessuillakin, nauratti väkisinkin sun kirjoitus :D

    • Marissa sanoo:

      Helmi-Maaria, neroutta on niin helppo rakastaa ja ihailla vuositolkulla! :) Meni kyllä vuosia opetella rohkeaksi, (ja silti se rohkeus niin helposti pettää tosipaikan tullen). Vielä joskus vuonna 2005 tai 2006 kun näin jonkun arvostamani kirjailijan ei tullut mieleenikään, että uskaltaisin mennä juttusille! Ne ajat ovat onneksi ohi.

  5. Nanna sanoo:

    Ah ja voi, ihana postaus! Rakastan itsekin oopperaa ja muutakin klassista musiikkia, ja Hvorostovsky on yksi minunkin suosikkilaulajistani, ehkä tällä hetkellä se kaikista tärkein :) Olin myös lauantaina konsertissa, ja olihan se ihan mieletön kokemus, olen vieläkin ihan täpinöissä sen jäljiltä. Oi että. Olisipa tällaisia tilaisuuksia useamminkin.

    • Marissa sanoo:

      Kiitos kommentista, Nanna!

      Toivon todella, että herra tulisi uudestaan Suomeen jossakin välissä. Kuten konserttisali ja nimmarijono osoittivat, faneja riittää ihan tungokseksi asti. Oli kyllä hurja lauantai! En varmaan koskaan tokene siitä illasta… Tosin ehkä ihan hyväkin, sillä oloni on yhä onnellinen ja keveä. :)

  6. tuhinainen sanoo:

    Miehén ääni on kyllä komea ja konsertti oli ihan hyvä. Esiintymistapa teennäisine hymyineen ja narsistisine maneereineen ärsytti. Silmien kiinni pitäminen auttoi. Nuori Hvorostovskykin oli ehkä arrogantti, mutta silloin hänen esiintymisessään oli vilpittömyyttä ja aitoa iloa, huumoriakin, jotka menestyksen myötä ovat kadonneet jonnekin. Vain ääni on jäänyt ja ehkä hieman syventynytkin. Taidan tyytyä jatkossa cd-levyjen ja kuunteluun ja niiden Hvorostovskyn dvd-esitysten katselemiseen, jossa on vielä häivä aitoutta.

  7. Lumoutunut sanoo:

    Dmitriä olen minäkin rakastanut jo kauan. On ihana kuulla, että joku muukin on korviaan myöten Diman lumoissa. Ääni on parasta, mitä on tarjolla ja eläytyminen esitykseen, oli se mikä tahansa, ainutkertaista. Finlandia-talon konsertissa olin minäkin. Paras esitys oli minunkin mielestäni Rigoletton aaria, jonka Dima esitti suurella tunteella ja rutinoitumatta, vaikka esitys lieni ties kuinka mones sadas. On miehellä joitain maneereitakin ja tiettyjä narsistisia elkeitä, mutta ne kaikki hyväksyn, koska kuuluisuus ja maailman meno muuttaa ihmistä ja uskon, että Dmitrillä on lämmin sydän ja esiintymisen iloa nykyäänkin. Nimikirjoitustilaisuudessa hän oli oikein ystävällinen ja kiitti kovasti, kun kehuin hänen lauluaan ja näyttelemistään Metropolitanin Ballo in Maschera-oopperassa.
    Uusi myynnissä ollut cd-levy on loistava.

    • tuhinainen sanoo:

      Hei!
      Juuri tänään on sellainen päivä, että ihanimmat Hvorostovskyn esitykset kolahtivat jälleen kerran. Niin kuin ovat kolahtaneet monta kertaa aiemminkin. Parhaimmillaan hän on huikea. Ihmisen tavoin hänelläkin on puutteensa, eivätkä läheskään kaikki hänen esityksensä puhuttele minua lainkaan, esim. en pidä ollenkaan siitä yhteistyöstä, jota hän on tehnyt Igor Krytoin kanssa. Siinä Hvorostovskyn on heittänyt lahjojaan hukkaan. Syystä, jota en tiedä, koska en tunne häntä millään lailla henkilökohtaisesti. Samasta syystä en ota kantaa hänen sydämeensä, sieluunsa enkä persoonaansa. Ainoastaan siihen kuvaan (=imageen), joka hänestä esiintyjänä välittyy, Ja toivoisin hänen esiintyvän luonnollisemmin, antavan äänensä kantaa ja unohtavan turhat opitut maneerinsa pukukaappiin. Aivan varmasti hänen suosionsa siitä vain lisääntyisi.

      • Marissa sanoo:

        Mielenkiintoisia näkökulmia. Itsekin kiinnitin huomiota näihin maneereihin, mutta sivuutin ne aika pian päästäkseni nauttimaan musiikista.

        Kiitos molemmille mielenkiintoisista kommenteista!

Vastaa käyttäjälle Lumoutunut Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>