Gioachino Rossinin (ja Dario Fon) Matka Reimsiin

Italialaisen teatterilegendan Dario Fon ohjaama Gioachino Rossinin ooppera Matka Reimsiin on ennen kaikkea ristiriitainen kokemus. Ja minä kun Kansallisoopperaan astellessa naiivisti luulin, ettei minua helposti mikään hetkauta tai saata hämilleen. Olen yksinkertaisesti hämmentynyt, enkä oikein tiedä, mitä ajatella koko produktiosta. Ehkä se on hyvän taiteen merkki? Että teos pistää pohtimaan, että se askarruttaa sekä hyvässä että pahassa. Jos näin on, Fo on onnistunut.



En tiennyt tästä jo vuonna 2003 ensi-iltaan tulleesta produktiosta muuta kuin Fon hehkutuksen. Että versio olisi läpikotaisin karnevalistinen, suuri ilotulitusten riemujuhla. Tämän perusteella ajattelin, että luvassa on jotakin aivan uskomattoman hulppeaa, mieleenpainuvaa ja upeaa. Ja kaikki näyttikin aluksi lupaavalta: lava täyttyi alkutahdeista alkaen tanssijoista, solisteista, lukuisista liikkuvista elementeistä sekä sirkustaiteilijoista.

Mutta välillä tuli tunne, että lavalla tapahtuu liikaa. Joka ikinen metri oli joko solistin, tanssijan, sirkustaiteilijan käytössä tai sitten muun lavastustilpehöörin peitossa. Kaikki oli alituisessa liikkeessä: tanssijat tanssivat, sirkustaiteilijat pomppivat trampoliineilla tai leijuivat ilmassa vaijerien varassa. Mikäli solistit olivat paikoillaan, silloinkin he olivat jonkin lavasteen päällä, jota toiset työnsivät lavan päästä päähän. Katsojan keskittyminen ei voinut herpaantua hetkeksikään, sillä muuten jäi jotakin näkemättä. Ironista kyllä, eteenpäin painettiin tuhatta ja sataa, vaikkei Reimsiin koskaan päästykään.



Teoksen yhteiskuntakritiikki ja symboliikka lipsahti välillä liian alleviivaavaksi, joskus jopa tekotaiteellisuuden puolelle. Fon ohjaus tuntui läpi produktion olevan sillä hiuksenhienolla rajalla. Joko elementit olivat täydellisen onnistuneita, (kuten hahmojen selkään kiinnitetyt liput) tai sitten ne menivät totaalisesti metsään, (kuten osiin rikottava patsas, joka jälleen kootaan yhteisvoimin). Yhtenäinen Eurooppa my ass.

Yleisö oli hullaantunut koko esityksen ajan. He nauroivat lähes läpi koko oopperan. Minä hymähdin kahdessa kohtaa. Ehkä teoksen huumori ei ollut minun makuuni, mistä voi johtaa vain siihen päätelmään, että Folla ja minulla on harvinaisen erilainen huumorintaju. Siinä missä ensimmäisten näytösten komiikka perustui lähinnä lavalla tapahtuviin commedia dell’arten sävyisiin hassutteluihin, vasta teoksen loppupuoliskolla rossinilainen komiikka oli tekstilähtöisempää ja näyttäytyi nimenomaan libreton tasolla. Viimeisessä näytöksessä minuakin jo nauratti, ehkä juuri tästä syystä. Kompuroiva aasi lavalla ei iske minun nauruhermooni, mutta absurdit vuorosanat senkin edestä.



Kaikesta kritiikistä huolimatta en voi olla ihailematta Fon tapaa käyttää lavaa monipuolisesti. Esimerkiksi hahmojen ja tanssijoiden pitelemät tekstiplakaatit olivat hauska ja nerokas keksintö. Muutamassa kohdassa kokonaisuus luisui iloittelevan karnevaalin puolelle, jossa kaikki liikkui lavalla onnistuneessa, hallitussa kaaoksessa. Visuaalisesti teos olikin yhtä kermakakkua, suoranaista nannaa jokaiselle katsojalle. Piti vain päästä yli ähkystä, jonka ensimmäinen näytös tuotti elementtipaljoudellaan.

Fon Matka Reimsiin muistutti, millaista ooppera voi joustavimmillaan olla. Meno ja meininki oli hullua, mutta välillä tuntui, että meno jäi tästä huolimatta, (vaikka se kuulostaakin kummalliselta) hieman laimeaksi. Olisin mielelläni nähnyt vielä rankempaa karnevalismia, mutta ehkä Fon näkemys ja tyyli eivät menneet esitystä pidemmälle. Se hänelle suotakoon, useimmitenhan tällaiset asiat ovat taiteilijan subjektiivisia näkemyksiä.

Ehkä minun pitäisi mainita jostain muustakin kuin ohjauksesta? Suoraan sanottuna oli niin hämmentynyt ja tiukasti kyttäämässä lavasteita ja lavan tapahtumia, että unohdin keskittyä solistien panokseen. Tärkeitä rooleja oli myös harvinaisen paljon teoksessa, mikä hämmensi soppaa entisestään. Kaikki oli yhtä suurta sekamelskaa, tosin hallittua sellaista, (ainakin suurimmaksi osaksi).



Muutamia yllättäviä havaintoja hullunmyllyn keskeltä silti nousi edukseen. Esimerkiksi Don Alvaron roolin laulanut baritoni Markus Nieminen oli huikea. Hänen äänensä jylisi upeasti alusta loppuun. Myös Hanna Rantala viehkeän kauniina Corinnana oli ihanan raikas ja Merja Mäkelän suoritus markiisitar Melibeana ei jättänyt kylmäksi.

Että sellainen produktio. Entä tekstin alussa mainitsemani ennakko-oletukset? Ne täyttyivät toki, mutta hieman eri tavalla kuin olin aluksi kuvitellut. Teos oli huikea ja ennen kaikkea mieleenpainuva, mutta omalla tavallaan. Vaikka Fon ohjaus oli hyvä täytyy sanoa, että olen ihan tyytyväinen, ettei jokainen ooppera ole Fon ohjaaman Matka Reimsiin kaltainen.

(Kuvat: Heikki Tuuli ja Sakari Viika)

Kategoria(t): Ooppera Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>