István Örkény: 100 minuuttinovellia (Atena 2012)

”En ole viime aikoina kovin paljon käynyt oopperassa enkä konserteissa. Nykyään keskityn lähinnä ryömimiseen ja tappamiseen.”

Näin kirjoitti unkarilainen István Örkény rintamalta kotiin kesken toisen maailmansodan. Hervotonta, eikö?

Yksi syksyn unkarilaisista kirjatapauksista on Minuuttinovelleja-teoksen laajennettu versio 100 minuuttinovellia, jonka Atena julkaisi syyskuussa. Suomentaja Juhani Huotari on kääntänyt 14 uutta tekstiä tähän painotuoreeseen valikoimaan.

Näillä teksteillä – minuuttinovelleilla – Örkény onnistui luomaan kokonaisen uuden kirjallisuudenlajin. Tätä ei ihan jokainen kirjailija urallaan tee. Tekstien terävä kärki osuu yhteiskuntaan, sotaan ja ihmisolennon irrationaaliseen luonteeseen.

”Viimeiset neljä unkarilaista. (Nimittäin täällä kotona, Unkarissa. Muiden kansojen seassa, hajallaan, heitä oli vielä koko joukko.) Siinä he istuskelivat kirsikkapuun alla.” (s. 88)

Örkény’in novellit ovat hervottoman hauskaa luettavaa. Miehen huumorin mustuutta on vaikea kuvata: se on mustempaa kuin musta. Välillä käy mielessä, voiko jollekin tekstille edes nauraa. Örkény kulkee taiturimaisesti tällä langanohuella rajalla. Lopulta sitä huomaa, ettei mikään ole niin pyhää, etteikö sille voisi nauraa.

Virkistävää on myös se, että kirjailijan lyhyissä novelleissa voi törmätä mihin tahansa. Kuollut näyttelijä selviytyy ensi-illasta moitteettomasti ja valittelee väsymystä. Kokoelmassa on saanut sivutilansa niin lievästi vammaisena syntynyt ympyrä kuin joukko enemmän tai vähemmän sekavan oloisia unkarilaisia.

”Kerran hän kuitenkin leipoi taikinaansa jauhojen sijasta vaarallista hyönteismyrkkyä. Maussa ei ollut moittimista, joten pullat tekivät kauppansa, ja aamuun mennessä makasivat jo kylminä kaikki neljä, isä, äiti ja lapset.” (s. 101)

Kokoelman tekstit ovat huikean monipuolisia niin aiheiden kuin pituutensa perusteella. Tässä mielessä teoksen kansi, (tehnyt Timo Mänttäri) on onnistunut mielestäni loistavasti. Se kuvaa osuvasti sitä sekavaa moniäänisyyttä, joka lukijan päälle vyöryy kun kannen avaa.

Örkény’in tekstit ovat nerokkaita, sillä pituutensa vuoksi niitä voi lukea jokaisessa paikassa, missä vain sattuu hetkeksi hengähtämään. Jopa liikennevaloissa ehtii ahmia yhden minuuttinovellin valojen vaihtumista odotellessa, (itse en ole kokeillut, mutta Örkeny’in tyylin tuntien voisi olettaa hänen pitävän ajatuksesta).

Se, että tekstit ovat lyhyitä ei suinkaan tarkoita sitä, että ne pystyisi lukemaan nopeasti. Melkeinpä päinvastoin. Minuuttinovellit ovat niin tiiviitä, että suurin osa niistä kannattaa lukea huolella ja hitaasti. Tai sitten kahteen kertaan. Sillä jokaisella sanalla on painoarvonsa.

Kuten venäläisen Sergei Dovlatovin tapauksessa, Örkény’inkin tekstejä lukiessa ei voi kuin ihailla lauseen tiiviyttä ja napakkaa ilmaisuvoimaa. Kaikki turha on karsittu. Se tekee lyhyistä novelleista myös pitkäikäisiä – näihin tekee mieli palata yhä uudestaan.

(PS. Pitäisi varmaan pian siirtyä tuosta unkarilaisesta kesästä pikkuhiljaa unkarilaiseen syksyyn?)

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta kohteessa István Örkény: 100 minuuttinovellia (Atena 2012)

  1. Linnea sanoo:

    Oho, laitoimme eetteriin samana päivänä, minä tosin luin sen vanhemman painoksen. :) Kirjoitat näistä todella osuvasti ja taiten, käynkin heti linkittämässä tänne kun sanoit asioita niin hienosti. Lievästi vammainen ympyrä oli sympaattinen.

  2. Marissa sanoo:

    Kiitos kommentista! :) Käväisin juuri lukemassa juttusi. Kiitos vielä muuten linkityksestä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>