Joel Haahtela: Elena (Otava 2003)

Nuori nainen kävelee puiston poikki joka arkipäivä samaan aikaan. Mies istuu puiston penkillä ja seuraa naista, jonka nimi on Elena. Tässä kaikessa lyhykäisyydessään Joel Haahtelan Finlandia-ehdokkaana olleen pienoisromaanin juoni.

”Tässä kaupungissa voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Jos menee paikkoihin eikä tunne ketään, saa olla rauhassa. He eivät kysy kuka olet tai minne menet. Elävät omissa elämissään ja piiloutuvat lasien taakse.” (s. 27)

Elenasta muodostuu yksinäiselle miehelle pakkomielle. Kun kesä tulee ja Elena katoaa, miehen pasmat menevät hetkeksi sekaisin. Alkaa etsimisreissu, joka vie miehen kaupungista saareen – ja lopulta takaisin kaupunkiin. Se, mikä saa miehen suhtautumaan niin pakkomielteisesti tähän tuntemattomaan tyttöön, paljastuu vasta teoksen viime metreillä.

Kirja on tunnelmallinen ja kuvaa vahvasti yksinäisyyttä, rakkautta ja sen puutetta. Päähenkilö on surullinen, jollakin tavalla raskas kaikessa siinä tukahduttavassa yksinäisyydessään. Tämä on erittäin yleinen piirre Haahtelan teoksissa.

”Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä.” (s. 92)

Pidän Haahtelaa taitavana ja salaviisaana kirjailijana. Hänen teoksensa henkilöhahmot ovat sympaattisia, enkä muista lukeneeni yhtäkään miehen teosta ilman, että olisin jossakin vaiheessa havahtunut jonkin lauseen tai ajatuksen viisauteen. Näin kävi myös tällä kertaa, useasti.

Elena ei mielestäni ole yhtä vakuuttava kuin Haahtelan myöhemmät teokset. Se on selkeästi yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi. Unenomaisuutta tässäkin on, mutta se ei ole niin syvältä kouraisevaa ja ahdistavaa kuin esimerkiksi Traumbachissa (2012). Teoksessa on kuitenkin nähtävissä kaikki ne elementit, jotka herran myöhemmässä tuotannossa puhkeavat kukoistukseen.

Nautin Haahtelan lukemisesta. Tällä kertaa täytyy kuitenkin sanoa, että pidin enemmän Perhoskerääjästä (2006), Katoamispisteestä (2010) sekä kirjailijan tuoreimmasta romaanista Tähtikirkas, lumivalkea (2013). Saa muuten nähdä, onkohan Haahtela tänäkin vuonna Finlandia-ehdokkaana, itse veikkaisin näin.

Voisin kuvitella, että Elena olisi hyvä ”ensi-Haahtela”, jos tällaista termiä on soveliasta käyttää. Se on helposti lähestyttävä pienoisromaani, kaunis ja jollakin syvällisellä tasolla kovin lohdullinen.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta kohteessa Joel Haahtela: Elena (Otava 2003)

  1. En innostunut Haahtelasta yhtään Lumipäiväkirjan perusteella. Joku sanoi, että minun olisi ehdottamasti luettava tämä Elena. Aion antaa mahdollisuuden :)

    • Marissa sanoo:

      Lumipäiväkirja on minulta vielä lukematta. Jostain syystä se ei ole houkutellut tarttumaan itseensä vielä. Anna toki mahdollisuus, Haahtela on hyvä. Oikeasti!

  2. Päivitysilmoitus: Kirjaläppää: Kirjabloggaajat lukivat Hesarin 100 parasta |

  3. Päivitysilmoitus: 100 parasta romaania – 100 loistavaa bloggausta | Les! Lue!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>