Kaksi romaania junasta – Jerofejev & Kljutšarjova

Venäläisessä kirjallisuudessa on oma tärkeä paikka junille. Kyllä, junille. Junalla on symbolinen merkitys Venäjällä. Maa on laaja ja etäisyydet pitkiä. Jopa niin laaja, että sen omilla kansalaisilla on vaikeus hahmottaa sitä. Niinpä ei ole kummallinenkaan ajatus, miksi maan kirjallisuudessa esiintyy niin paljon junia ja rautateitä.

Vahvan symboliarvon lisäksi juna on oiva tapahtumamiljöö asioille, joita ei välttämättä muuten tapahtuisi: se on suljettu, rajattu tila, jossa monet kansankerrokset istuvat pakkautuneena pitkulaisessa kulkuneuvossa parhaimmillaan viikkokausia. Juna voi kuljettaa juonta eteenpäin, tarjota tapahtumamiljöön, rytmittää teoksen kieltä tai olla muuten läsnä. Juna on sekä paikka, jossa päästään irti arjesta, mutta samalla jonkinlaine välitila. Siellä ollaan paikan A ja B välissä.

Tuntuu että venäläiset kirjailijat saavat, (ja ovat saaneet) junasta irti paljon enemmän kuin suomalaiset tulevat ikinä saamaan. Alla esittelen kaksi niin sanottua ”junaromaania” eri vuosikymmeniltä. Kummatkin ansioituneita ja ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikka eroavatkin radikaalisti toisistaan.


***

Natalja Kljutšarjovan ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa suomennettu teos Kolmannessa luokassa (2008/Like 2010) on tuore ja vahva esimerkki venäläisestä junaromaanista. Kirjan sananmukainen käännös olisi Venäjä: yleinen vaunu, mikä sopisi mielestäni teokselle paremmin. Kolmannessa luokassa jää symboliarvoltaan hatarammaksi ja sekavammaksi. Suomalaisessa kontekstissa kolmas luokka tarkoittaa edullista matkustusluokkaa, kun taas Venäjällä puhutaan ennemmin ”yleisestä vaunusta”, (obštšij vagon) jossa voi törmätä melkein mihin tahansa. Periaate on se, että sieltä on riisuttu kaikki mukavuudet, mutta tietäen Venäjän rautatiekaluston kunnon voi vastaan tulla tällaisessä vaunussa melkein mitä tahansa.

Kirjan päähenkilö on nuori Nikita. Hän matkustaa rautateillä, istuu junissa ja kuuntelee ihmisten tarinoita. Ja hän ottaa vastaan ja varastoi itseensä niin paljon surua ja epäoikeudenmukaisia kohtaloita, ettei ei enää kestä – hän pyörtyy. Ja tämä toistuu useamman kerran. Aina kun hän herää, hän ajattelee rakasta Jasjaansa, joka jätti hänet kerta toisensa jälkeen aina palatakseen takaisin hänen syliinsä. Aina välillä Nikita hyppää junasta ja odottaa seuraavaa, hyppää kyytiin ja kuuntelee lisää ympärillä vellovia ihmiskohtaloita. Nikita etsii epätoivoisesti Venäjää, vaikkei kukaan usko, että sellaista kokonaisuutta kuin Venäjä ole olemassakaan. Vai onko? Nikita ei lopeta etsintää todistaakseen sen niin muille kuin itselleen.

”- Montako kertaa pitää sanoa? Tämä ei oo mikään Punainen Risti! Kyydistä täytyy maksaa! Me ei olla mikään vaivaistalo vaan Ve-nä-jän Val-ti-on Rau-ta-ti-et! Ei oo mun vika että sulla on lapsia! Itepä oot lapses synnyttänyt! Nyt tuli lähtö tästä junasta! Seuraavan kerran soitetaan miliisi paikalle!” (s. 10).

Kljutšarjova on nuori ja lupaava kirjailija. Kolmannessa luokassa on koskettava, ihmisläheinen ja kaunis pieni kirja. Pidän siitä, että junan liike yltää juonen tasolle, tai olisiko oikeammin sanoa, että juna kuljettaa tarinaa eteenpäin? Se luo liikettä ja värittää maisemaa. Venäjää katsotaan junan ikkunasta, mutta samalla koko Venäjä on junassa. Nikita etsii ja etsii, kunnes ymmärtää, että se Venäjä jota hän etsii, onkin läsnä siinä hetkessä ja siinä junan yleisessä vaunussa. Efekti on huikea.

Odotan innolla, (ja suurella toivolla varustettuna) että Kljutšarjovaa käännettäisiin enemmän.


***

Venedikt Jerofejevin Moskova-Petuški (Gummerus 1990) ei ole ihan yhtä lyyrinen kertomus, vaikka teosta kutsutaan ”runoelmaksi”. Kirjan päähenkilö on pahasti alkoholisoitunut Venitška, joka etsiytyy teoksen aluksi asemalle aikomuksenaan matkustaa rakastettunsa luo Petuški-nimiseen lähiöön. Kirkas ajatus on harvassa, niin tiuhaan tahtiin hän kallistaa pulloa.

”Kysytte tietenkin: entä sen jälkeen, Venitška, mitä sen jälkeen joit? En itsekään tiedä kunnolla, mitä join. Muistan – sen muistan selvästi – että Tšehovin kadulla join kaksi lasillista ohotnitšajaa. Mutta enhän voinut ylittää Sadovaja-kehää juomatta mitään? En voinut. Siispä join muutakin.” (s. 10).

Kulkija seuraa Venitškan matkaa kohti Petuškia, ja junan etenemistä halki maisemien rytmittää ryypyt – tai sitten junan asemapysähdykset rytmittävät juomista, tiedä häntä. Venitska lyöttäytyy muiden matkustajien kanssa juttusille ja laskee malttamattomina ohi vilahtavia asemia. Kunnes yhtäkkiä on pimeää, (hänen piti matkustaa kolme tuntia aamujunalla) ja hänen seuraansa lyöttäytyy Saatana.

Kirja kukki mustaa huumoria. Sen haperopäinen sankari ja tämän päähänpistot sekä keskustelut taivaan enkelten kanssa huvittavat. Tosin loppua kohden hymy hyytyy lukijallakin, tai ainakin minulle jäi käteen määrittelemätön ahdistuksen tunne.

Ehkä herkullisinta on kirjassa on sen kieli. Minäkerronnan ja päähenkilön ailahtelevaisen tajunnan myötä kerronta muuttuu kummalliseksi, monisäikeiseksi rakennelmaksi.

Moskova-Petuški on hassu, mutta surullinen tarina. Alun perin 1969 kirjoitettu ”runoelma” on mainio esimerkki neuvostoliittolaisesta ”undergroundkirjallisuudesta”, niin kutsutusta toisesta, epävirallisesta kirjallisuudesta. Teos julkaistiin kokonaisena ensimmäisen kerran Israelissa vuonna 1973, mutta se levisi Venäjällä laittomana samizdat-julkaisuna pitkin 1970- ja 80-lukua.


***

Näissä kahdessa teoksessa on paljon samaa. Molemmat ovat omalaatuisia venäläisiä junaromaaneja, joiden perinne ulottuu venäläisen matkakirjallisuuden juurille aina Aleksandr Radištševin klassikkoon Matka Pietarista Moskovaan (1790) saakka. Sen lisäksi kummassakin kirjassa on läsnä tietynlainen kansakuntansa vuoksi uhrautuva sankarityyppi.

Nikita ja Venitška ovat kummatkin omalla tavallaan tällaisia ”sankareita”. Tosin tämä ilmenee teoksissa hieman eri tavalla: Nikita lähes masokistisella tavalla kasaa harteilleen kaikkien tuskat, kunnes selkä katkeaa, kun taas Venitška juo ja tekee itsestään martyyrin kesken vuolaiden alkoholinhuuruisten monologien.

Sekä Nikita että Venitška häilyvät läpi teoksen jonkinlaisessa tajunnan ja tietoisuuden rajamailla – tosin Nikitan kohdalla kyse ei ole vettä väkevämmästä. Kummankin kirjan sankari haluaa koko sielunsa vimmalla päästä määränpäähänsä: Nikita Punaiselle torille mielenosoitukseen vaatimaan eläkeläisille elämiseen riittävää eläkettä ja Venitška-ressu naisensa luo Petuškiin. Se, pääsevätkö he koskaan perille, jää nähtäväksi.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>