Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014, alkup. Egenmäktigt förfarande. En roman om kärlek, suom. Sanna Manninen) voitti arvostetun ja Suomessakin laajalti tunnetun August-kirjallisuuspalkinnon. Teos on Anderssonin viides romaani ja toinen suomennettu teos.

Kirjan päähenkilö, Ester Nilsson, on runoilija ja esseisti, jota pyydetään esitelmöimään kuuluisasta kuvataiteilijasta Hugo Raskista. Ester suostuu ja huomaa rakastuneensa silmittömästi yleisössä istuvaan kuvataiteilijaan jo ennen kuin on puhutellut tätä. Alkaa suhde, joka järkyttää Esterin perustaa juuria myöten.

Suhteen laatu kuvaillaan neutraaleilla ja pienillä huomioilla: ”Joka kerta kun Ester esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi.” (s. 42) Tilanne on monille liiankin tuttu: Ester palvoo, Hugo ottaa ihailun vastaan. Kun Ester alkaa vaatia selityksiä, Hugo hiljenee ja perääntyy. Alkaa vastaamattomien viestien ja puheluiden loputon, epätoivoinen kierre.

Teoksen alku ei oikein vakuuttanut minua. Kerronta vaikutti turhan etäännytetyltä, sekä henkilöhahmot että tapahtumat tuntuivat kulkevan eteenpäin lujaa vauhtia jossakin hyyyyvin kaukana minusta, lukijasta. Onneksi tunne ei kestänyt kauan, muutaman kymmenen sivun sisällä solahdin Esterin elämään kuin limainen silakka.

Esterin kautta kuvataan uskottavasti yksilön epätoivoa tulla rakastetuksi. Ester venyy ja venyy, huijaa itseään ja tarttuu jokaiseen toivon pilkahdukseen. Vaikka suhteen tuho on selvä alkumetreiltä saakka, Esteriin ei voi ärtyä. Hänen käytöksessään on jotakin kipeän tunnistettavaa.

Olen minäkin rakastanut. Ollut niin hulluna, että olen raapinut asfalttiin kynteni ja tunkenut suuni täyteen viemärinpuhdistajaa. Vaikken ole ollut täsmälleen samantyyppisessä suhteessa mitä Andersson kuvaa, ovat Esterin tunteet ja ajatuksenjuoksu liiankin tuttuja. Ne nostavat mieleeni paljon muistoja vuoden, kahden ja neljän takaa. Kylmiä väreitä ja alituisia asennonvaihtoja.

Parasta romaanissa on se, ettei kirja ole henkilökuvauksessaan mustavalkoinen. Tunnistan itsessäni paljon Esteriä, mutta Hugokaan ei jää vieraaksi. Joka kerta kun Ester ilmestyy Hugon ovelle tai soittaa miehelle, astun Hugon miehen nahkoihin ja huokaan ”Voi ei, taas tuo nainen”.

Palataan vielä hetkeksi teoksen nimeen, sillä mielestäni se on suorastaan nerokas. Nimi kuvaa todella kyynisen lakonisesti (juridisesti) tilannetta, joka on kaukana lakonisuudesta. Kyse on sanoista, teoista ja eleistä, joilla viestitään jotakin muuta kuin on tarkoitus. Tai tarkemmin sanottuna: kyseessä on elekieli, joka antaa rakastuneelle miljoona pientä toivon kipinää aiheetta. Rakastunut tutkii pienimmätkin mahdollisuudet ja uskoo uskomattomimmatkin asiat.

”Sanoilla ei ainoastaan sanota asioita vaan myös tehdään asioita, syyllisyyttä säädellään lausumalla syyllisyydensäätelysanoja. Niiden ei ole tarkoitus edustaa todellisuutta kielen ulkopuolella. Se ei ole niiden tehtävä, aivan kuten kysymys ”Ethän koskaan jätä minua!” ei koske tulevaisuutta vaan nykyhetkeä.” (s. 187-188)

Vallan käyttö on teoksen vahvin teema, mutta kuinka paljon Hugo lopulta käyttää valtaa? Ja eikö Ester pakkomielteisellä käytöksellään käytä samalla tavalla valtaa suhteessa Hugon yksityisyyteen? Miksi valtaa on vaikea puolittaa, miksi toinen on lähes aina enemmän niskan päällä?

Kirja on todella nopealukuinen. Olen hidas lukija, mutta tämä imaisi mukaansa ja ahmaisin sen muutamassa ohitse kiitävässä tunnissa. Teos jätti paljon ajattelemisen aihetta tapailusta, parisuhteen ja rakkauden luonteesta ja siitä, kuinka ihmiset joko tietoisesti tai tahtomattaan käyttävät valtaa toisiinsa.

Omavaltaista menettelyä on ahdistava kirja. Kenties sen takia, että se on niin arkipäiväinen ja tuttu – halusi sitä tai ei. Joka hetki sadattuhannet ihmiset, elleivät peräti miljoonat, käyvät läpi samaa mitä Ester tässä teoksessa.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta kohteessa Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014)

  1. Tämän kirjan lukemista odotan kovasti. Varasin kirjan kirjastosta heti kun mahdollista, toivon saavani sen käsiini pian. :) Hieno arvio, Marissa!

    Luin juuri hiljattain erään toisen August-palkitun, Torgny Lindgrenin huikean Kimalaisen mettä, ja jos tämä Anderssonin teos yltää lähellekään sitä, tämän on pakko olla hieno. August-palkinto vaikuttaa todella olevan laatukirjallisuuden tae.

  2. Marissa sanoo:

    Oi, tuo Kimalaisen mettä on minulta vielä lukematta. Rakastan Lindgreniä! Dorén Raamattu vei totaalisesti jalat alta.

    Minulla oli eilen kunnia tavata Andersson, sympaattinen kirjailija. Oli mielenkiintoista kuunnella, miten hän kertoi kirjasta ja sen teemoista. Iloinen yllätys oli se, että jo syksyllä pitäisi Ruotsissa ilmestyä uusi teos Esterin elämästä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>