Mensonge. Strukturalismin salainen sankari (Vastapaino 1992)

On yliopistosta jotakin hyötyä! Törmäsin Satiiri kirjallisuudessa-nimisellä kurssilla mielenkiintoiseen ja vinksahtaneeseen teokseen nimeltä Mensonge. Strukturalismin salainen sankari, (Vastapaino 1992). Tässä hassussa pikku kirjasessa, (se on vain 126 sivun mittainen) englantilainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Malcolm Bradbury luo hervottoman ja eläväisen läpileikkauksen strukturalistisesta maailmanjärjestyksestä sellaisena kuin Jacques Derrida ja kumppanit sekä ulkopuoliset sen näkivät.

Mensonge

Teoksen minäkertoja on tutkija, joka haluaa selvittää lukijalle mystisen Henri Mensongen henkilökuvaa sekä miehen filosofista maailmaa mullistavia ajatuksia. Mensonge nousee lähes legendaariseksi hahmoksi: hänen tyypillisin piirteensä on poissaolo. Samaan hengenvetoon kertoja suomii kovalla kädellä yliopistomaailmaa, tutkijoiden henkilöpalvontaa ja kirjallisuustieteen järjettömyyttä, (tai ainakin strukturalistien järjettömyyttä). Samalla hän tulee alleviivanneeksi, (ja todistaneeksi) että tieteilijät ja muut intellektuellit ovat aivan samanlaisia, (moraaliltaan) heikkoja ihmisiä kuin kaikki muutkin.

Teoksen hauskuus piilee siinä, että puhuja tarttuu teoreetikoiden ajatuksiin ja soveltaa niitä kirjaimellisesti elävään elämään. Hyvänä esimerkkinä tästä on luku, jossa käsitellään Roland Barthesin teorioita. Hänestä kirjoitetaan seuraavanlaisesti, (Huom! Barthes minuutissa: mies oli kirjassaan ”Tekijän kuolema” sitä mieltä, ettei tekstiä voi palauttaa kehenkään kirjoittajaan, vaan lukija itse luo teoksen lukiessaan sitä):

”Barthesin näkemystä kannattivat varsinkin kustantajat, jotka oivalsivat pian, että jos tekijöiden myönnettiin kirjoittavan kirjoja, heille oli myös maksettava siitä, mutta jos sen sijaan ajateltiin, että lukijat kirjoittivat kirjansa itse, he tämän lisäksi myös pulittivat niistä mukisematta kelpo summia, mikä näytti kaupallisesti paljon kannattavammalta järjestelyltä.” — ”Barthesin teos kipusi myyntilistojen kärkeen. Väitteidensä vuoksi hän ikävä kyllä ei kuitenkaan voinut vaatia itselleen tekijänpalkkioita, mikä tuotti tiettyjä vaikeuksia tälle kirjoittamalla itseään elättäneelle ihmiselle. Ennen pitkää huhuttiin, että Barthes olisi nähty kerjäämässä Pariisin metron tunneleissa, mihin ei kuitenkaan saatu koskaan vahvistusta.” (s. 36)

Tällainen teoreetikkojen ideoiden raju parodiointi on vahvasti pinnalla läpi koko teoksen. Ajatusten ja vasta-ajatusten vyöry on lähes loputon ja kiihtyy lähes karnevalistiseksi ilotteluksi.

Puhuja leikittelee myös ikuisella filosofian kansallisella kahtiajaolla, eli ranskalaisen ja englantilaisen ajattelun eroilla. Tämä tosin tapahtuu yllättävän lämminhenkisesti, lähes veljellisellä hellyydellä. Kertoja muistuttaa lukijaa vähän väliä ranskalaisten ”ylemmyydestä” suhteessa muihin kansallisuuksiin ja vaikka hän onkin ylpeä britti, sortuu hän itsekin käyttämään paljon, lähes ryöstöviljelyksi asti, ranskankielisiä sanoja ja nimiä tekstissään. Puheet ranskalaisesta filosofiasta ja keittiöstä (!?) kulkevat itsepintaisesti käsi kädessä läpi kirjan. Miten keittiö ja muotiruoat liittyvät filosofiaan, jää teoksen synkimpien nurkkien pimentoon kaiketi iäksi. Itse näin sen vain parodioivana vertauksena ja pienenä absurdina anekdoottina.

”Juuri tästä alkoikin strukturalismin ja dekonstruktion historia, jota englannin kielessä voidaan kuvata siirtymäksi Saussuresta (’so sure’) tilaan, jossa olemme ’not saussure’.” (s.20)

Teoksen kieli on satiirille tyypillisesti moniulotteista, leikittelevää ja harvinaisen rikasta. Verbaalinen ilotulitus on käynnissä ensimmäiseltä sivulta aina jälkipuheeseen saakka. Vauhti on päätä huimaavaa ja vaikka olen joutunut olemaan inhottavankin läheisissä väleissä strukturalistien ja jälkistrukturalistien kanssa, putosin välillä komeasti Bradburyn kelkasta. Niille, jotka eivät ole näistä suuntauksista kuulleetkaan ja jotka kysyvät: ”Kuka on Michel Foucault?”, teoksen lukeminen on luultavasti yhtä helvettiä.

Tästä huolimatta haluaisin ehdottomasti ihmisten tutustuvan tähän kirjaan. Ja ihmettelen itsekin, miksi törmään siihen vasta nyt. Mikäli strukturalismi ja kumppanit eivät ole aivan tuoreimmassa muistissa, kannattaa pitää kirjallisuuden sanakirjaa tai tietokonetta näppien ulottuvilla, jotta pääsee kätevästi tarkistamaan, kuka kukin oli ja mitä he ajattelivat.

Mensonge. Strukturalismin salainen sankari on ollut yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia kirjoja. Jo senkin takia, että se haastaa ajattelemaan, mutta samalla ei voi kuin ihailla joidenkin ihmisten taitoa kirjoittaa verevää ja pirteää satiiria. Satiirissa lienee se ja sama, mikä on aihe, sillä en olisi koskaan uskonut nauravani kun luen jälkistrukturalistien teorioita. Jo muutaman luetun sivun jälkeen olin vahvasti sitä mieltä, että tämä teos pitäisi luettaa kaikilla kirjallisuudenopiskelijoilla. He luultavasti saisivat tästä paljon enemmän irti kun niistä iän ikuisista kuivista tutkimussuuntausten teoriakirjoista. Minä ainakin sain.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>