Mies nimeltä Péter Esterházy

Helsingin kirjamessujen vuoden 2012 suurin tapaus teemamaan kannalta oli saada unkarilainen Péter Esterházy messuvieraaksi. Sunnuntaina tiuhaan esiintyvä herra on kotimaassaan nykykirjallisuuden suurimpia nimiä ja kyllä, itsekin odotin juuri kyseistä herraa kieli pitkänä koko messuviikonlopun.

Istuin kuuntelemassa Esterházya aina, kun siihen vain oli tilaisuus. Sillä etten osaa unkaria, ei ollut väliä; tätä miestä kuuntelee mielellään, vaikkei mitään ymmärtäisikään. En voi sille mitään, hän on vain niin ihana! Oli mukavaa päästä viimein toteamaan omin silmin ja korvin, että Esterházy on charmantti ja hauska esiintyjä.

Tässä tekstissä olen yrittänyt saada edes osan tämän miehen magiasta tallennettua sanalliseen muotoon. (Mikä on aika ahdistavaa, sillä kirjailija on niin virtuoosimainen sanan käyttäjä, että tunnen väistämättä häpeää kuin yritänkin kirjoittaa hänestä jotakin).


Olga Huotari tulkkasi haastattelijan kysymykset Esterházylle
ja herran vastaukset yleisölle.

Sunnuntaina siis tasan kello 15.00 olin hyvissä ajoin hengaamassa Eino Leino-lavan läheisyydessä, kassissa vastahankittu uudelleenjulkaisu herran aiemmin ilmestyneestä Pitkin Tonavaa-teoksesta, (joka julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1996).

Koska teos ei ollut herralla enää kovin tuoreessa muistissa, keskityttiin haastattelussa moniin muihinkin – myös suomentamattomiin – teoksiin sekä kirjailijan uraan kokonaisuudessaan.

Esterházy kertoi opiskelleensa matematiikkaa, kun häntä alkoi kiehtoa se, että oppikirjat oli nimetty aina ”johdatuksiksi”, esimerkiksi Johdatus geometriaan tai Johdatus analyysiin. Niinpä hän päätti tehdä oman teoksensa: Johdatus kaunokirjallisuuteen, (1986). Kun tiiliskivimäinen teos sitten ilmestyi ja hämmensi unkarilaisen kirjallisuuden kenttää, siitä todettiin: ”Tämä on kyllä johdatus, mutta missä on kirjallisuus?”

Teos sisältää viisi pienoisromaania, jotka on alun perin julkaistu omina itsenäisinä niteinään, (kaikissa tosin alaotsikkona nämä maagiset sanat Johdatus kirjallisuuteen, eli Bevezetés a szépirodalomba). Tiensä suomeksi on löytänyt vain yksi näistä pienoisromaaneista: Sydämen apuverbit, (alkup. A szív segédigei).

Sitten Esterházy siirtyi kertomaan teoksensa Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse (alkup. Hahn-Hahn grófnő pillantása: Lefelé a Dunán) syntytarinaa. Hän puhui vuolaasti brittiläisistä, matkakirjallisuudesta, aristokratiasta ja siitä, kuinka teos oli tilausromaani Tonavasta. Juttu oli välillä niin lennokasta, että lakkasin tekemästä muistiinpanoja täysin. Havahduin siihen, kuinka alttiisti olin nielemässä kaiken, mitä minulle syötettiin.

Esterházyn kohdalla mikään on harvoin sitä miltä näyttää. Hän leikittelee – ja paljon. Niinpä otin hänen kertomuksensa sellaisena kuin se kuuluukin: hyvänä tarinana, oli sillä todellisuuspohjaa tai ei. Etenkin kun muistelin, että herra oli messulehden haastattelussa vastannut kääntäjä Outi Hassille, ettei juuri muista teoksen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä.

Kuinka paljon me olemme valmiita uskomaan kyseenalaistamatta, jos asiat sanotaan vakavalla naamalla – tai kyseessä on ihailemamme kirjailija? Ja loppujen lopuksi, onko sillä väliä? Miksi kaiken, mitä kuulemme, pitäisi olla totta? Päädyin Esterházyn innoittama siihen tulokseen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Olkoon koko elämä vaikka kirjallisuutta ja sanoja!

Esterházy puhui kiinnostavasti Tonavasta kulttuurisena ikonina ja symbolina. Jokena, joka yhdistäisi sen varrella asuvia kansoja ja kulttuureja. Hän sanoi, että Tonavan alusmaissa elettiin toivossa uudesta kansojen välisestä ystävyydestä, kunhan diktatuuri päätyisi. Kirjailija ajoi vaimonsa kanssa Tonavaa pitkin aina Mustallemerelle asti huomatakseen, että tämä oli vain suurta illuusiota. Hänen mukaansa kaikki olivat vain itsekeskeisiä omia kansojaan.

Lopuksi kirjailija kertoi vielä pääteoksestaan, järkälemäisestä romaanistaan Harmonia Caelestis (2000), jossa hän käy läpi muun muassa sukunsa vaiheita ja käsittelee monella tavalla isäsuhdetta. Esterházya on kritisoitu paljon siitä, (myös tämän teoksen kohdalla) että hän käyttää häikäilemättömästi muiden kirjailijoiden tekstejä teoksissaan. Osa pitää häntä postmodernina kikkailijana, toiset taas nerona. (Ei liene vaikea arvata, kumpaan porukkaan itse kuulun).

Kirjailija kertoi halunneensa rikkoa sukuromaanin perinteistä muotoa, ja puolusti tällä kirjan perin fragmentaarista muotoa. Hänen mielestään perheromaanit kääntyvät helposti nostalgisiksi, ja juuri nostalgian Esterházy katsoo olevan valhetta. Se on muistamisen muoto, jossa esille nousevat vain asioiden hyvät puolet.

Erityisen kiinnostavaksi pääteoksen tekee se, että vain muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen ilmestyi miehen seuraava teos Javított kiadás (suom. Korjattu laitos, 2002) jossa herra uudelleen kirjoittaa ja kommentoi aiempaa teostaan. Syy tähän löytyy Unkarin valtion arkistoista, jotka avautuivat vuosituhannen vaihteessa. Penkoessaan arkistoja Esterházy sai tietää oman isänsä toimineen yhteistyössä Unkarin salaisen poliisin kanssa, mikä kirvoitti miehen pohtimaan uudelleen isäsuhdettaan.


Péter Esterházy sunnuntaina Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksen osastolla
lukemassa teostaan Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse.

Esterházy muistutti, että kirjallisuus on aina vapaata, mutta kirjailija ei ole. Näin ollen kirjailijan tulee löytää se näkökulma, jossa hänkin voi olla vapaa. Lopuksi hän vielä mainitsi, ettei kirjoita enää lehtiin, sillä se muuttaisi maailmaa.

Esterházya sanotaan usein postmoderniksi kirjailijaksi. Mies ei kuitenkaan allekirjoita postmodernismiin yleensä liitettävää ”kaikki käy”-mottoa. Ihanasti miehen suhtautumisesta kirjallisuuskeskusteluihin kertoo myös se, että hän on sanonut voivansa olla postmodernisti, ”jos se tekee jonkun onnelliseksi”.

Suomeksi miehen tuotannosta on käännetty Sydämen apuverbit, Nainen (alkup. Egy nő) sekä Pitkin Tonavaa eli kreivitär Hahn-Hahnin katse. Myös miehen novelli ”Lippu” on suomennettu kokoelmaan Miljoona kilometriä Budapestiin (1987). Soisin mieheltä käännettävän enemmänkin. Etenkin unkarin kirjallisuuskenttää ilmestyessään kuohuttanut Tuotantoromaani, (alkup. Termelési-regény. Kisssregény) kiinnostaisi erityisen paljon, samoin Harmonia Caelestis sekä sen ”jatko-osa” Korjattu laitos.

Niille, jotka haluavat tutustua enemmänkin Esterházyyn ja saada tietoa miehen tuotannosta, suosittelen Avaimen Café Voltaire-sarjassa vastikään julkaistua Ristiaallokoissa. Esseitä unkarilaisesta nykykirjallisuudesta -teosta, jossa on oikein oiva essee Esterházysta ja hänen urastaan. Myös Helsingin kirjamessujen lehdestä löytyy oikein sympaattinen haastattelu ja Parnasson Unkari-numerossa on kirjailijalta teksti Mikä kunnia kuolla isänmaan puolesta. Samaisessa lehdessä on ilmestynyt myös novelli ”Myrskyn portilla” (Parnasso 1/1991).

Haastattelun jälkeen luikin lavan läheisyyteen ja odotin, että mies astuisi pois lavalta. Pienen odottelun jälkeen sain mieheltä omistuskirjoituksen omaan kappaleeseeni sekä kerrassaan ihanan yhteiskuvan!


Kuin kaksi marjaa! Kuten kuvasta näkyy, menin aivan kiinni Esterházyyn.
En voinut sille mitään.

Yhteisen keskustelu- ja kuvaussession jälkeen kävin kuuntelemassa Esterházya Unkari-osastolla, jossa hän luki teostaan Pitkin Tonavaa unkariksi. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta oli ihanaa nähdä, kuinka kirjailija luki teostaan ja yleisö nauroi aina välillä. Sitten hilppasin WSOY:n osastolle, jossa herra signeerasi teoksiaan. Roikuin pöydän luona, sillä olin hurmoksessa unohtanut pyytää herraa kirjoittamaan jotakin unkariksi omaan kappaleeseeni.

Kun herra viimein saapui, pyysin kainosti häntä kirjoittamaan vielä jotakin kirjaani. Esterházy hymyili sydämellisesti ja totteli, kun täydensin kirjoituspyyntlöä vielä sanoilla ’something sweet’. Herra tarinoi hieman pidemminkin kirjaan, (se hiljaisuus olisi elämäni ihanin) ja tämän tapaamisen jälkeen minun olikin aika etsiä käsiini joku, joka osaa unkaria ja voisi tulkata miehen sanat.

Täytyy myöntää, tässä vaiheessa minua jo hävetti. En osaa yhtään pidätellä tunteitani ja käyttäytyä asiallisesti, jos tapaan jonkun, jota arvostan suuresti. Mikä ihana, sympaattinen herrasmies ! Hänestä huokuva rauha, viisaus ja uskomaton harmonia tyrmäsi minut täysin. Hänen ympärillään tuntui laskeutuneen itse taivaallinen harmonia. Jos tämä mies menisi keskelle sotaa, kaikki laskisivat aseensa. Olen varma siitä.

Illan huippu – ja häpeä – oli se, että törmäsin kirjailijaan vielä kolmannen kerran. Ja kaiken lisäksi tämä tapahtui hotellin aulassa. Menin tervehtimään miestä ja tällä kertaa – nähdessäni hänen leveän hymynsä kun hän tunnisti minut – oli pakko jo sanoa, etten seuraa häntä. Että se on ollut vain puhdasta tuuria, että osumme aina samaan paikkaan.

Kun lopulta pääsin Terra Novan puolelle, teki mieleni lyödä päätä seinään. Tuttavani kirjailija Sarri Nirosen sanoja lainatakseni: ”En mä sua stalkkaa, mä vaan haluan olla sun lähellä.” Indeed.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>