Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (WSOY 2012)

Keväällä Turun ylioppilaslehteen tekemässäni haastattelussa tutkija Tintti Klapuri mainitsi, että tämän vuoden käännettävistä (tuoreista) venäläiskertojista Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi (WSOY 2012) on ehdottomasti tärkein. Nyt kun olen lukenut teoksen ymmärrän hyvin, miksi.

Alkusyksystä ilmestynyt teos on lohdullinen ja äärettömän kaunis tarina kuolemasta. Ennakkoluuloni yleensä heräävät, jos kirjan sanotaan kertovan ”rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta”, mutta Šiškinin teos todella lunastaa tämän määritelmän. Kirjan rakennekin – kirjemuoto – ei ole minua henkilökohtaisesti koskaan viehättänyt, mutta tässä se näyttää parhaat puolensa.

Aleksandra ja Vladimir ovat nuoria rakastavaisia, joiden yhteinen tie eroaa kun Vlad kutsutaan neuvostoarmeijan palvelukseen. Intensiivinen kirjeenvaihto pitää heitä yhdessä. Vlad menehtyy rintamalla, mutta kirjeet eivät lakkaa kulkemasta. Ne jatkavat matkaansa läpi vuosien ja valtion rajojen. Ikuisuuden.

Aleksandra jatkaa elämäänsä – vai jatkaako? Hän opiskelee lääkäriksi ja työskentelee sairaalassa, näkee kuolemaa enemmän kuin olisi tarpeen. Hän saattaa hautaansa monia läheisiään ja varastoi itseensä surua, niin omiansa kuin toisten. Vlad taas jatkaa kirjoittamista ja raportoi yksityiskohtaisesti rintaman tapahtumia. Kirjeet ovat hänelle pelastautumista, ilman niitä hän tulisi hulluksi ympäristössä, jossa tapetaan alati ihmisiä mitä raaimmin keinoin.

”Meri on imeskellyt pullonsirpeleita – meren hedelmäkarkkeja – ja sylkenyt ne suustaan. Minä kerään niitä ja tarjoan vanhemmille.” (s. 40)

Kirjan kieli on sulaa nannaa lyyrisen kerronnan ystäville. Asiat esitetään kauniisti, mutta kaunistelematta. Kieleen voisi upota. Vladin ja Aleksandran viaton rakkaus, tunteita täynnä olevat kirjeet ja elämä, joka päätyy liian pian kuolemaan tuntuvat vääriltä näin kielellisesti kauniissa ympäristössä. Liian rajulta kohtalolta kahdelle nuorelle rakastavaiselle.

Aleksandran uusi elämänsuunta ilman Vladia ei ole auvoista, (jokainen lukija voi päätellä lopussa, onko naisen elämä lopulta niin hyvä kuin olisi päähenkilölle toivonut). Rakastattunsa kuoleman jälkeen hänen elämänsä kehitys jossakin määrin taantuu, ja hänestä tulee jonkinlainen kuoleman kamarineiti. Aleksandra toteaakin, että lääkäriksi opiskellessaan hän halusi auttaa elämää ja olla mukana synnyttämässä sitä, mutta päätyykin tekemään ”kaavintoja”, tuottamaan kuolemaa.

Kirja muistuttaa siitä tosiasiasta, että tällaiseksi elämä useimmiten kääntyy. Odottamattomat tapahtumat, jotka mullistavat henkilökohtaisen – valtiollisesta näkökulmasta merkityksettömän – elämän syöksevät tuhoon ja merkityksettömyyden syöveriin tuhansia. Niitä, jotka eivät saaneet iloa olla ”kirjan päähenkilöitä”. Elämä ei ole menestystarina, tai on, mutta sellaisenaan. Ilman sankaritekoja tai kaikessa harmaudessaan. Meidän tulee ottaa se vastaan sellaisena kuin se meille annetaan.

”Tiedätkö, miksi minuun iski kauhu ensimmäisen kerran – olin silloin neljän- tai viidentoista? Siksi että minulle oli kirkastunut yhtäkkiä: minun ruumiini vetää minua hautaan. Joka päivä, joka hetki. Jokaisella sisään- ja jokaisella uloshengityksellä.” (s. 183)

Tämän teoksen jälkeen sitä uskoo ymmärtävänsä kuolemaa hippusen aiempaa paremmin. Se ei enää näyttäydy suurena, pelottavana, totaalisena poissaolona, vaan jonakin lohdullisena, vaihtoehtoisena. Elämä on lyhyempi kuin hame – ja Šiškinin teos opettaa, ettei siinä ole mitään väärää.

En juurikaan itke kun luen kirjoja. Sinun kirjeesi oli kuitenkin niin koskettava, että olin tippa linssissä useammalla sivulla. Se on kaunis, eheä, viisas, lohduttava. Olenkin suositellut, (ja voin suositella lämpimästi) teosta kaikille jo senkin takia, että kuolema koskettaa meitä kaikkia. Eritoten se lohduttaa kun täytyy käsitellä ja ymmärtää itselleen tärkeän ihmisen poismenoa.

”Katsopa vain omaa ruumistasi, se on käynyt sinulle aivan tarpeettomaksi. Se ei pysty enää tanssimaan, ei voi enää koskaan tehdä niiauksia. Ei juosta, ei hyppiä, ei piirtää, ei mennä ulos. Kun se kuolee, kaikki on hyvin. Katsos, elämä on ylenpalttinen lahja. Ja kaikki siinä on ylenpalttista. Myös sinun kuolemasi on lahja. Lahja sinua rakastaville ihmisille. Sinä kuolet heidän takiaan. [- - -] Vain sen kautta voi ymmärtää jotakin elämästä.” (s.242 )

Voi luoja, miten joku osaa kirjoittaa noin kauniisti kuolemasta! Minun tekisi mieli lukea teos heti uudestaan, maistella sen jokaista lausetta, niellä sanoja ja merkityksiä. Antaa niiden imeytyä itseeni ja lohduttautua. En tiedä, olisiko lukukokemukseni ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän keväällä tai kesällä. Tai jos en olisi kokenut lähiaikoina tärkeän ihmisen poismenoa.

Voi ihmiset, lukekaa tämä – ja itkekää!

”Tyttöseni, tuo sinun ruumiisi ei enää pysty mihinkään, mutta sinä pystyt kaikkeen. Kääriydy kerälle!” (s. 243)

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

11 vastausta kohteessa Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi (WSOY 2012)

  1. jaana sanoo:

    Hiplasin tätä viimeksi akateemisessa, mutta en arvannut ottaa mukaani. Tämän postauksesi jälkeen minusta tuntuu, että tämä olisi luettava. Itkemisestä en tiedä.

  2. Marissa sanoo:

    Kehujen perusteella arvelin tämän tosiaan olevan hyvä teos, mutta silti se yllätti – niin ihana se oli. :)

  3. Rita sanoo:

    Mielenkiintoista että kehut kirjan kieltä:
    ”Kirjan kieli on sulaa nannaa lyyrisen kerronnan ystäville. Asiat esitetään kauniisti, mutta kaunistelematta. Kieleen voisi upota. ” Koko tekstissäsi et kuitenkaan mainitse suomentajaa, Vappu Orlovia, jonka ansiosta voit lukea sulaa nannaa suomeksi. Monilla varmaan on sellainen käsitys että kirjat kääntyvät jotenkin itsestään.

  4. Marissa sanoo:

    Kiitos kommentista, Rita!

    Kirjoitan blogia aika vapaamuotoisesti, stressaamatta. Näin ollen kirjoituksista saattaa puuttua milloin kannen tekijä, milloin kääntäjän, joskus jopa kustantamon nimi. Pahoittelen, että Orlov jäi tällä kertaa mainitsematta.

    Harvemmin otan kantaa suoranaiseen käännökseen, koska en hallitse tätä lajia ollenkaan. Mikäli luen jonkin kirjan sekä alkukielellä että käännöksenä, asia on toki eri.

  5. Nanna sanoo:

    Tää kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta, pitänee lukea joskus :) Vähän hävettää, miten vähän oon venäläistä kirjallisuutta lukenut, vaikka sikäläinen kulttuuri muuten kovasti kiinnostaakin… Jotenkin klassikoihin ei uskalla tarttua, kun ne ovat niin hirmuisia järkäleitä, eli ehkä pitäisi aloittaa jostain helpommin lähestyttävästä uudemmasta kirjallisuudesta :D

  6. Marissa sanoo:

    Sinun kirjeesi oli kyllä ihana! Toivon, että Siskiniä suomennettaisiin enemmänkin. Kirja oli kyllä niin kaunis, että saatan lukea sen uudestaan lähiaikoina. :) Jos venäläinen nykykirjallisuus ei ole tuttua, niin voisin suositella Ulitskajaa, (esim. Medeia ja hänen lapsensa) ja Siskiniä alkajaisiksi.

  7. Erja sanoo:

    Tunnen venäläistä kirjallisuutta tosi huonosti, enkä ole oikeastaan koskaan kiinnostunut suurista venäläisistä klassikoista. Jotenkin helpottavaakin, että tämän jo kehtaa myöntääkin, 70-80-luvuilla en vielä olisi moista tohtinut tunnustaa :)

    Nämä uudemmat kirjailijat sen sijaan ovat alkaneet kiinnostaa. Hieman vierastin tässä kirjassa joissain kohdin kielen jaarittelevuutta, mutta paikoittain olin taas aivan ihastunut sekä kieleen että ajatuksen lentoon. Syvimmin minuun vaikuttivat kirjailijan pohdinnat sanojen kautta elämisestä, kirjoituksen kautta kuolemattomaksi tulemisesta ja toisaalta siitä, että elämä saattaa jäädä kokematta jos sitä vain selittää koko ajan.

  8. Marissa sanoo:

    Jep, itse en kehdannut myöntää vielä jokin aika sitten, (ei kyllä ihan 70-80-l) etten ole lukenut juuri mitään klassikoita vielä. Nyt olen päässyt kirimään, vaikka paljon niistä tärkeistä on vieläkin lukematta. Kirjoja on maailmassa niin paljon!

    Venäläinen uusi kirjallisuus poikkeaa aika radikaalisti klassikoista, mikä on mielestäni vain plussaa. Kenen aika? on muuten todella hyvä tietokirja uudesta venäläisestä kirjallisuudesta. Suosittelen lämpimästi, jos venäläinen nykykirjallisuus kiinnostaa. :)

  9. Aila sanoo:

    Vladimir ei ole neuvostoarmeijan soturi, kuten jopa kirjan päällyskannessa virheellisesti väitetään. Hän kuvailee Venäjän osallistumista Kiinassa 1800 – ja 1900-lukujen vaihteessa tapahtuneen boksarikapinan vastaiseen sotaan, johon Venjän lisäksi osallistui mm. Japani, Saksa, Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia. Tapahtumat on kirjassa kuvattu hyvin selvästi, eikä neuvostoarmeijassa taatusti ollut pappeja.

  10. Marissa sanoo:

    Kiitos Aila kommentistasi! Tämä valaisi monta asiaa. Venäjän sotahistoria on minulle aikamoinen musta aukko, pitäisi tutustua paremmin.

  11. Ulla sanoo:

    Neidonhius odottaa lukemistani. Tekstisi sai minut toisiin ajatuksin. Haluan lukea Sinun kirjeesi ensin. Kirja vaikuttaa hienolle.

Vastaa käyttäjälle jaana Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>