Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Gummerus 2013)

Päivi Alasalmen novellit olivat minulle suuri pettymys, elleivät peräti suoranainen kauhistus. Ajattelin, ettei tämä kirjailija vain ole minun tyyliäni ja etten koskaan varmaan lue häneltä enää lausettakaan. Vaan toisin kävi. Gummeruksen syyskatalogissa en voinut sivuuttaa romaania Joenjoen laulu, jossa käydään läpi saamelaista kulttuuria ja saamelaisten elinoloja kolmen eri henkilön kautta kolmella eri vuosisadalla.

Ensin matkataan 1500-luvun pohjoiseen. Soruia Uddasin kylästä kohtaa vakavasti haavoittuneen miehen, pirkkalaisen, jonka päättää ottaa itselleen. Ensin hoivattavaksi, sitten aviomieheksi. Oma heimo ei sitä hyväksyisi, mutta kun Soruia huomaa olevansa raskaana, hänelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin karata miehen mukana kohti etelää.

Keskimmäinen osa sijoittuu 1800-luvulle. Lars Levi Laestadius saa kuulla Kautokeinon verilöylystä ja omasta onnettomasta roolistaan tähän lahtaukseen. Hän taistelee tunnontuskien ja saamelaisten kohtalosta tuntemansa syyllisyyden kanssa. Konkreettisena projektina hänellä on suuremman talon rakentaminen perheelleen, mutta onko kaikki niin yksinkertaista kuin miltä näyttää?

Kolmannessa ja viimeisessä osassa seurataan Samin pakomatkaa Tampereelta takaisin kotiin, tässä tapauksessa Lappiin. Lapista rinnalle löytyy nainen, mutta onko Samin enää mahdollista palata takaisin juurilleen niin monen etelässä vietetyn vuoden jälkeen.

Näistä kolmesta eri tapauksesta Soruian kohtalo ja tarina koskettivat minua eniten. Samin kohtalo oli vivahteikas ja vahva, muttei kiinnostanut niin paljon kuin menneisyyteen sijoittuvat tapaukset. Kaikkein etäisimmäksi minulle jäi kirjan keskimmäinen osio, Laestadiuksesta kertova kappale.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia saamelaisesta kulttuurista. Se on rikas ja pullollaan vanhoja tapoja, uskomuksia ja saamelaista sanastoa. Oikeastaan nautin tästä juuri eniten, ja ehkä sen vuoksi kirjan ensimmäinen kolmannes oli minusta kaikkein mielenkiintoisin. Siinä kun oli sekä historiallista näkökulmaa että puhdasta saamelaista meininkiä hiukan eri tavalla kuin kahdessa jälkimmäisessä osassa.

Mielenkiintoista kirjassa oli myös se, että vahvasta saamelaisleimasta huolimatta tarinat kertoivat myös ulkopuolisuudesta. Kaikki kolme: Soruia, Lars (puhumattakaan hänen tuttavastaan, talonrakentaja Sammol Uddasista) sekä Sami olivat kaikki jollakin tavalla ulkopuolisia asumassaan – ja jopa omassa – ympäristössä. Se herätti ajatuksia kansallisesta identiteetistä ja siitä, kuinka paljon ulkopuoliset voivat sitä määritellä. Ja että onko tällaisella ”kansallisella identiteetillä” loppujen lopuksi kovinkaan paljon väliä, kunhan ihmiset saavat elää rauhassa.

Onneksi luin romaanin, sillä se sai kiinnostuksen heräämään Alasalmen muutakin (romaani)tuotantoa kohtaan. Mitään tajunnan räjäyttävää kokemusta Joenjoen laulu ei tarjonnut, mutta teos oli sangen miellyttävää luettavaa ja olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten tematiikkaa käsiteltiin. Toivon, että saamelaisuudesta kirjoitettaisiin enemmänkin kaunokirjallisia teoksia.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>