Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

Venäläinen Sergei Dovlatov (1941-1990) on yksi niistä neuvostoliittolaisista kirjailijoista, jotka emigroituivat länteen 1970-luvulla. Miehen teoksia on käännetty 25 eri kielelle, mutta Neuvostoliitossa hän sai elinaikanaan julkaistuksi vain kaksi novellia. Dovlatovia pidetään omintakeisen tyylinsä vuoksi ansiokkaana prosaistina, ja Joseph Brodsky on sanonut miehen tuotannosta seuraavanlaisesti: ”Ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken”.

Miehen kaksitoista teosta käsittelevästä tuotannosta julkaistaan Suomessa tänä vuonna kaksi. Pienkustantamo Idiootti kääntää painotuoreen Meikäläisten (Naši 1983) lisäksi syksyllä novellikokoelman nimeltä Matkalaukku (Tšemodan 1986). Dovlatovia ei ole aiemmin julkaistu suomeksi.

Meikäläiset on, lainatakseni takakannen sanoja, ”eräänlainen kirjallinen perhealbumi”. Kirja koostuu kolmestatoista lyhyestä luvusta, joissa jokaisessa kertoja, (tässä tapauksessa Dovlatov itse) käy läpi yhden sukulaisensa tarinan. Ajallisesti liikutaan vallakumouksesta 1980-luvulle, maantieteellisellä akselilla Vladivostokista Euroopan kautta New Yorkiin. Ajallinen ja maantieteellinen matka on hurja, mutta niin ovat myös lyhyet, anekdoottimaiset kertomukset, joissa mies maalaa räikeän piristäviä kuvia sukunsa jäsenistä. Vaikka aluksi vauhti, jolla uusia ihmisiä tuodaan näyttämölle, saattaa huimata, ei kerran rytmiin päästyään ole enää ongelmia pysytellä värikkään ihmisvirran vietävänä.

”Vuosi vuodelta se muistuttaa yhä enemmän ihmistä. (Eikä kaikista ystävistä voi sanoa samaa.) En enää kehtaa vaihtaa vaatteita, kun se on lähellä.
Tuttavani Sevostjanov sanoi:
- Se on ainoa normaali perheessänne.”
(s. 110).

Näin alkaa kirjan kymmenes luku, joka käsittelee perheen koiraa Glašaa. Mitä pidemmälle teos etenee, sitä lähemmäksi kertoja tulee lähimpiä sukulaisia ja hänelle tärkeitä ihmisiä, (tai kuten tässä tapauksessa saamme huomata, myös eläimiä). Teos tulee loppua kohden aiempaa intiimimmäksi ja vauhti kiihtyy, lopulta ollaan aivan iholla.

Vaikka huumori on yksi teoksen keskeisin elementti, se ei alista teosta vaan on ennemmin tapa käsitellä asioita ja faktoja. Huumori luo terävää kontrastia kirjoituksissa esille nouseville, joskus todella surullisille kohtaloille. Kertojan lakoninen tyyli puree, ja hauskuus kupliikin juuri pelkistetyn, tiivistetyn ja neutraalinen kerronnan halkeamissa, jotka syntyvät odottamattoman ilmaantuessa neutraaliin kuvaan:

”Täti sen sijaan muisti lähinnä hauskoja tarinoita. En syytä häntä. Muistimme on valikoiva – kuin vaaliuurna.” (s. 46).

Vaikka kritiikki on pistävää, sitä kannattelee tietynlainen keveys. Dovlatov ei ole raskasta luettavaa, päinvastoin: teksti on lennokasta ja kepeää, mutta samalla pinnan välkehtivän kalvon läpi voi katsoa syvempiin, tummiin pohjavesiin. Dovlatov käsittelee paljon neuvostoliittolaista mielivaltaa ja absurdia hallintoa, jonka alaisuudessa ihmiset selvisivät, (tai eivät selvinneet) kukin omalla mielikuvituksellisella tavallaan. Hienoa teksteissä on se, ettei kertoja asettaudu uhrin osaan. Kertoja ei kerjää sääliä tai myötätuntoa, hän vain näyttää ja osoittaa ne realiteetit, jotka olivat valloillaan Neuvostoliitossa hänen elinaikanaan.

”Ljoša viittoi minut sivummalle:
- Nuo ovat KGB:n poikia. Lähtevät huomenna hirvijahtiin.
- Miksi he hirveäkin jahtaavat? sanoin. – Eivätkö veljemme heille riitä?”
(s. 114-115).

Teoksessa viljellään nimiä ja Neuvostoliitolle tyypillisiä lyhenteitä aika runsaalla kädellä, mutta kirjan loppuun lisätty selittävä osio valottaa tietämättömälle lukijalle tarinoita nimien takaa. Tekstiä on siis helppo seurata, kun nimet ja lyhenteet voi tarkistaa näppärästi takaosasta. Teos ei myöskään vaadi sen ihmeellisempää tietämystä Neuvostoliiton sisäisistä asioista, sillä painopiste on vahvasti inhimillisissä kohtaloissa.

Ihastuin täysin Dovlatovin lakoniseen huumoriin, kepeään tarinankerrontaan ja hänen pelkistetyllä kielellä loihtimiin värikkäisiin potretteihin. On lähes rikollista, että häntä käännetään vasta nyt suomeksi, kun miehen teoksia pidetään nykyisin Venäjällä moderneina klassikkoina. En malta odottaa, että Matkalaukku ilmestyy ja toivon, ettei Dovlatovin kääntäminen jää siihen.

HUOM! Dovlatovin kääntäjä Pauli Tapio on mukana keskustelemassa uudesta venäläisestä proosasta kirjailija Roman Senčinin, kirjallisuudentutkija Tomi Huttusen ja toimittaja Kristina Rotkirchin kanssa Rikhardinkadun kirjaston, (Rikhardinkatu 3) Kirjallisessa salongissa YLIHUOMENNA (lauantaina 17.3.) klo 13-15.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaus kohteessa Sergei Dovlatov: Meikäläiset (Idiootti 2012)

  1. Päivitysilmoitus: Sergei Dovlatovin absurdi maailma - Idiootti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>