Sergei Lukjanenko: Hämärän partio (Into 2014)

KRITIIKKI
Ajan kohina 1/2014

FANTASIAN JATKO-OSA JARRUTTELEE
Sergei Lukjanenko: Hämärän partio. suom. Arto Konttinen. Into 2014. 370 s.

Kazakstanilaisen Sergei Lukjanenkon toiminnantäyteinen fantasiasarja hidastaa tahtia kolmannessa osassa. Sen sijaan alun perin jo vuonna 2004 ilmestynyt Hämärän partio syventää Yöpartiossa (Into, 2012) ja Päiväpartiossa (Into, 2013) rakennettua vampyyrien, velhojen, noitien ja ihmissusien maailmaa.

Keskushenkilönä jatkaa aiemmista osista tuttu Anton Gorodetski, ”erittäin väsynyt Valon palvelija, joka oli pettynyt kaikkeen maan päällä”. Sveta-vaimo on jättänyt Yöpartion, mikä antaa Antonille mahdollisuuden työskennellä Partiossa ilman häpeää ja nolostuksen tunteita. Pariskunnan työhierarkkinen ongelma näyttäytyy suomalaiselle lukijalle vanhanaikaisena, muttei ole asetelmana kuitenkaan tuntematon.

Moskovan Muihin kuuluvat ovat ennennäkemättömän ongelman äärellä. Parti-oihin on lähetetty nimettömiä viestejä, joissa kerrotaan ”sisäpiiriläisen” muuttavan maksua vastaan ihmisiä Muihin kuuluviksi. Näyttämölle astuu kolmas taho, Hämärän partio, mutta siihen, millainen partio se oikein on, romaani ei tarjoa suoraa vastausta.

Takaa-ajon tuoksinnasta siirrytään syrjäseuduille, missä salaperäinen noita pelastaa kaksi ihmislasta suden kynsistä. Missään ei kuitenkaan ole jälkeäkään magiasta, eikä alueelle ole rekisteröity yhtään magian käyttäjää. Vielä kun noidan hallussa huhutaan olevan kirja, jonka avulla ihmisiä voi muuttaa Muihin kuuluvaksi, noidan majapaikka alkaa kiinnostaa kaikenkarvaisia tallaajia.

Teoksen mielenkiintoisin elementti on Muihin kuuluvien maailman uudelleenjärjestäytyminen. Partioiden edustamat hyvä ja paha eivät enää riitä kenellekään, ja järjestys alkaa vavahdella. Kuvaan ilmestyy kapinallisia: hahmoja, jotka eivät suostu kumartamaan kumpaakaan Partiota, vielä vähemmän Inkvisitiota. Myös Inkvisition rooli muuttuu yllättäen. Paljon pelätyn, absoluuttisen oikeuslaitoksen status murenee hetkessä. Kuinka inkvisition uusi rooli horjuttaa partioiden keskinäistä järjestystä? Entä miten järjestys on mahdollista säilyttää, jos Inkvisitio tekee virheitä? Ei mitenkään; näyttämö uhkaa sortua.

Kirjailijan psykiatrian koulutus ilmenee uskottavana ihmiskuvauksena ja hahmojen kykynä kyseenalaistaa sekä oma että muiden toiminta- ja ajatusmallit. Kirja tarjoaa edellisten osien tavoin herkullisia moraalisia pähkinöitä. Tällä kertaa syvennytään identiteetin, vapauden ja oman tahdon problematiikkaan sekä siihen, miksi hyvän ja pahan ulkopuolelle jättäytyneet pakotetaan valitsemaan puolensa. Gorodetskin kautta pohdintaan tulee elämänmakua ja uskottavuutta, eivätkä abstrakteimmatkaan ajatukset jää pinnalliseksi sanahelinäksi.

Aiemmin selkeästi suuremmassa roolissa olleet sivuhahmot, Gorodetskin kollegat ja muut Partioiden työntekijät, jäävät lähes unohduksiin. Jopa itse Päiväpartion johtaja, Pimeyden ruhtinas Zavulon, näyttää viettävän lomaa kirjasarjasta. Mukavan yllätyksen tarjoaa uusi henkilöhahmo Las, joka kutkuttaa nauruhermoja rennolla elämänotteellaan ja vahvoilla mielipiteillään. Las ei kuulu Muihin, vaan Gorodetski tutustuu häneen soluttauduttuaan ihmisten joukkoon. Ihmishahmo Muiden täyteisessä henkilökaartissa tuo raikkaan tuulahduksen kutistuneeseen henkilögalleriaan.

Muuten huumori pohjaa vanhasta tuttuun itseironiseen Venäjä-kuvaan ja Muihin kuuluvien keskinäisiin suhteisiin: ”Känni on kohtalaisen hyvä keino suojau- tua vampyyreilta. Humalaisen ihmisen veri maistuu heistä vastenmieliseltä, ja umpihumalaisen veri on vampyyreille jopa myrkyllistä. Siitäköhän johtuu, että vampyyrit ovat aina viihtyneet paremmin Euroopassa kuin Venäjällä?”

Hämärän partiossa yhteiskunnalliset ulottuvuudet tulevat aiempaa konkreettisemmiksi. Teos on täynnä viittauksia pääkaupungin tilanteeseen ja elämään 2000-luvun alussa. Suuresta talouskriisistä kertovat muun muassa Assolin eliittikodit, jotka ovat suuria ja hulppeita, mutta remonttirahojen kadotessa saattavat jäädä ilman vessanpönttöä. Teos tarjoaa Antonin kautta näkökulman ja asenteen teemaan, jota Krimin tapahtumat ovat kosketelleet viime aikoina: ”[m]itä noiden nyky-Kazakstanin kansalaisten mielessä liikkui heidän katsellessaan entistä pää- kaupunkiaan. Olivatko he todellakin hyvillään saavuttamastaan itsenäisyydestä? [...] niin lähtivät lätkimään myös ylpeät georgialaiset ja kirgiisit, [...] kaikki lähtivät hymyssä suin. Eikä jäljelle jäänyt kuin suuri keittiö nimeltä Venäjä, jossa kansat aikoinaan kiehuivat yhdessä ja samassa suurvallan kattilassa. olkoon. Mitäpä tuosta. Meidänpä kämpässä riittää vielä kaasua! Mitenkäs teillä?”

Viisiosaisen fantasiasarjan kolmas osa ei tarjoa suuria yllätyksiä, se on tuttua Lukjanenkon pohjamutia myöten pohdittua fantasiaa. Pettymyksen saattaa kokea, jos odotukset ovat edellisiä osia korkeammalla. Vauhdin hidastuminen viittaisi siihen, että Hämärän partio on vain lyhyt tyven ennen myrskyä.

Kategoria(t): Kirjallisuus, Työ Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>