Turun Taiteiden (t)yö

Taiteiden yöni alkoi tänä vuonna Turun kaupunginkirjaston Kirjanpoistomarkkinoilta. Mukaan ennätti vain yksi kirja, sillä tungos oli infernaalinen. Nyt on pakko hieman kränistä, mutta asia oli todella huonosti järjestetty. Pöydät oli aseteltu pieneen rinkiin, jonka sisäpuolelta kirjastolaiset täyttivät kirjalaatikoita. Tämä aiheutti sen, että paikalla oli järjetön tungos ja laatikoille pääsi vain kyynerpäätekniikan avulla. En ollut ainoa, joka purnasi huonosta järjestelystä, sitä kuului ympäri kirjastopihan.

Mutta se kirja, joka tarttui mukaan huokealla euron hinnalla, oli Teoksen Babel-sarjaan kuuluva Carlo Emilio Gaddan Via Merulanan sotkuinen tapaus. (Rakastan Babel-sarjaa ja kerään sitä intohimoisesti! Se on parasta mitä sarjarintamalla on painettu sitten Tammen Keltaisen kirjaston.)

Lähdin siis kirjastolta aika piakkoin, sillä en jaksanut hengailla tungoksessa kasseineni. Matkalla Hansakortteliin poikkesin Sammakon kirjakaupassa. Siellä kaikki kirjat oli -20% alennuksessa, ja mukaani tarttui seuraavanlainen satsi:

Aiju Salminen: Potaatit (tämän olen jo lukenut, mutta kun se oli niin hauska niin oli pakko ostaa omaksi!)
André Breton: Hullu rakkaus
André Breton: Nadja

Kiiruhdin Hansakorttelin Suomalaiseen kirjakauppaan, missä oli tarkoitus haastatella Roope Lipastia, Petri Tammista sekä spiikata Jarla, Juba, Ilkka Heilä ja Tuuli Hypén.

Petri Tamminen oli illan ainoa uusi tuttavuus ja täytyy sanoa, että mies oli aivan ihana! Olen joitakin hänen haastattelujaan nähnyt messuilla, mutten ole koskaan jutellut kirjailijan kanssa kahden kesken. Hän on hauska ja kaikin puolin aivan hurmaava tapaus! (En hehkuta täällä muuten Rikosromaania, sillä siitä on tulossa kritiikki Turun ylioppilaslehteen. Pistän sitten linkin kun on sen aika).

Sain myös viimein haltuuni Silberfeldtin julkaiseman Solženitsynin Gulag – Vankileirien saariston. Se on kyllä aikamoinen järkäle! Täytyy katsoa, koska oikein saisin sen luettua. Kutkuttaa jo, täytyy myöntää.

Suomalaisesta kiiruhdin Hämähäkkitontille kuuntelemaan Turun filharmonikkoja Leif Segerstamin johdolla. Konsertin nimi oli Läpi harmaan kiven ja koostui Sibeliuksen rakastetuimmista kipaleista. Kun en vielä tiennyt mistä on oikein kyse, luulin konsertin nimen viittaavan itse kapellimestariin. Sitten salakuuntelin aamiaispöydässä taidetoimikuntalaisilta tietoa uudesta konserttitalosta, jota klasariväki Turkuun haluaisi. Leif muistuttelikin läpi konsertin aina välillä tästä satoja tuhansia maksavasta toiveesta.

Leif oli oma ihana itsensä: karismaattinen, hauska, kova puhumaan ja vitsailemaan. Villi persoona, suorastaan. Suurpisteet herralle siitä, että veti kaikki juonnot kaksikielisesti. Siihen törmää aika harvoin nykyään enää missään.

Konsertti alkoi lupaavasti Myrskyn kahdella osalla. Sitten turkulainen Chorus Cathedralis Aboensis-kuoro lauloi Oman maan, jonka jälkeen oli vuorossa aina yhtä huikea Finlandia. Leif olisi halunnut Guinnesin ennätystenkirjaan maailman suurimmalla Finlandia-kuorolla, mutta katsojat eivät oikein innostuneet laulamaan mukana. Monilla oli varmasti sama ajatus mielessä kuin minulla: mieluummin kuuntelen kaunista laulua kuin pilaan muiden kokemusta omalla äänelläni.

Finlandian jälkeen oli vuorossa pienoinen väliaika, jolloin Turun kaupunginjohtajalta tivattiin uuden konserttitalon rakentamisajankohtaa. Vastaus oli ylimalkainen ”aina on hyvä olla toiveita”-puhe. Perinteinen poliitikon vastaus, ei siitä paljoa kostunut.

Sitten Leif palasi lavalle ja show jatkui. Oli solistin vuoro. Pettymys oli hirmuinen, kun basso Matti Salminen olikin joutunut perumaan tulonsa Tristan ja Isolden kenraalien takia. Häntä paikkasi sopraano Helena Juntunen. Olisin niin mielelläni kuunnellut Salmisen muhkean pehmeää jyrinää, mutta Juntusen ääni oli kyllä korviahivelevän kaunis sekin. Etenkin Sibeliuksen Ristilukki oli aivan upea naisen tulkitsemana. Lopuksi kuulimme vielä Sibeliuksen toisen sinfonian.

Tänä vuonna Leifin johtama konsertti olikin ainoa Turun musiikkijuhlan hedelmä, minkä ehdin nauttia. Kiitos siis huimasti tästä ihanasta konsertista!

Illan kruunasi vielä villin kuuloinen urkumusiikki Vähätorilla, (soittimen äärellä taiteili kyseisenä ohitushetkenä Markku Hietaharju) sekä Titanik-gallerian näyttely Poissaoloja. Esillä oli Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren taidetta. Näkkileivästä rakennettu aula oli suorastaan mykistävä. Vaikutuksen tekivät myös kymmenet kehyksissä olevat ikivanhat valokuvat, joista osa liikkui, (esimerkiksi potretti viulunsoittajasta, jonka käsi heilui niin että se näytti soittavan viulua).

Paljon mielenkiintoista jäi näkemättä, mutta päätimme ystäväni kanssa, että mieluummin menemme yhteen sovittuun tapahtumaan, jonka lisäksi vain kiertelemme ympäriinsä ja nautimme tunnelmasta. Näin ollen urkumusiikin kuuntelu ja taidenäyttelyn tarkastaminen olivat kohdalle osuneita mukavia sattumia. Olin ollut liikkeellä aamukymmenestä lähtien, joten jo konsertissa seisominen alkoi ottaa koville.

Turun Taiteiden yö oli kertakaikkiaan mukava tapahtuma. Sopivasti työtä, sopivasti vapaa-aikaa ja nautittavaa ohjelmaa. Viime vuosi meni täysin töissä, joten oli mukavaa hieman rentoutuakin tänä vuonna.

KIITOS TURKU!

Kategoria(t): Kirjallisuus, Klassinen musiikki Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>