Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä (Gummerus 2012)

Kaikki tietävät Yhdysvaltoihin emigroituneen venäläiskirjailija ja perhostutkija (!) Vladimir Nabokovin (1899-1977) klassikkoromaanin Lolitan (1955). Kirjailijan varhaituotannon keskeisimmäksi teokseksi tituleerattu Naurua pimeässä (1933) muistuttaa asetelmaltaan herran pääteosta. Kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, jonka pakkomielteisen rakkauden kohteeksi valikoituu nuori nainen, (joka on joko iältään tai psyykeltään vielä lapsi).

Taidekriitikko Albinus hullaantuu elokuvateatterissa työskentelevään Margotiin ja hylkää perheensä toteuttaakseen rakkauttaa tähän 18-vuotiaaseen tyttöön. Margot on villi ja oikukas, eikä mene kauaakaan kun tämä ovela kettu syöksee Albinuksen tuhoon.

Nabokovin huumori on omintakeista. Se lyö kasvoille jo kirjan ensimmäisten kappaleiden aikana. Teos alkaa juonen referaatilla ja sitä seuraa lausahdus: ”Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia.” (s. 5). Vaikka tarinan hyötyarvo jää pitkälti arvailujen varaan lukuhetken jälkeen, saa lukija kaiketi jonkinlaista huvia seuratessaan päähenkilön kärsimyksiä.

Nabokov on mestarillinen kertoja. Kuinka monessa teoksessa kirjan juoni selostetaan heti alkajaisiksi ja silti kirja tulee luettua alati kasvavalla mielenkiinnolla alusta loppuun? Lukija seuraa vierestä lähes kahdensadan sivun ajan, kuinka nuori syöjätär imee Albinuksen tyhjiin sekä taloudellisesti että mentaalisesti. Tapahtumat ovat tiedossa, joten mieltä kiihottaakin ajatus siitä, miten kaikki oikein tapahtuu. Nabokov onnistuukin herättämään niin sanotun ”yksityiskohtien nälän”. Albinusta käy sääliksi, muttei liiaksi. Hän on hölmö, eikä suostu näkemään rakkaansa virittämää kissa-hiiri -leikkiä. Rakkaus on sokeaa, joskus aivan kirjaimellisesti.

Erityisesti nautin lähes mikroskooppisen tarkoista yksityiskohdista sekä niiden sattumanvaraisuudesta, jotka tuntuivat joskus lähes absurdin koomisilta: ”Irma tuijotti hänen suuren monimutkaisen korvansa ontelossa kasvavaa valkoista karvaa ja hänen punertavan ohimonsa W:n muotoista suonta.” (s. 106). Nabokovin kieli on humoristista ja nokkelaa, mutta samalla hän maalailee äärimmäisen herkkiä ja ilmiömäisen mielikuvituksellisia maisemia: ”Asfaltti oli läikittäin kuivunut äskeisen sadekuuron jälkeen, ja kosteus näkyi yhä irvokkaina mustina luurankoina, jotka oli kuin maalattu kadun poikki laidasta laitaan.” (s. 40).

Mutta ennen kaikkea se on huumori ja piikikäs ironia, joka tekee Nabokovin tekstistä niin antoisaa luettavaa:

”- Muuten, kertokaapa minulle, rakas ystävä, mistä te olette keksinyt taiteilijanimenne? Se jollakin tavoin vaivaa minua.
- Voi, se on pitkä tarina, Dorianna vastasi kaihoisasti. – Jos tulette jonakin päivänä luokseni teelle, kerron teille siitä ehkä enemmän. Poika, joka tätä nimeä ehdotti, teki itsemurhan.
- Ah, eikä ihme. Mutta olisin halunnut tietää… Sanokaapas, oletteko lukenut Tolstoita?
- Tai Stoita? Dorianna Karenina sanoi kysyvästi. – Ei, enpä ole tainnut lukea. Miten niin?”
(s. 129).

Naurua pimeässä on hauska ja kepeä romaani. Mikään kovin ihmeellinen se ei ole, mutta mikäli osaa nauttia kirjailijan kielinäppäryydestä, arvostaa sitä ja pitää venäläisestä kirjallisuudesta, kannattaa teokseen tarttua.

Psst. Myös Hanna (Kirjainten virrassa) on kirjoittanut blogiinsa mietteitään kyseisestä teoksesta.

Kategoria(t): Kirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>