RAKKAUS KAIKEN OIKEUTTAA

Jari Järvelä: Romeo ja Julia, Tammi 2007

Vaikka Kotkassa asuva Jari Järvelä voi vaikuttaa monille ennalta tuntemattomalta, on mies luonut pitkää kirjallista uraa jo yhdeksänkymmentäluvulta lähtien. Tituleerattuaan itseään Gummeruksen varakirjailijaksi hän vaihtoi kustantajaa ja Tammen julkaistessa hänen uusimman teoksensa hän nousi suuremman yleisön tietoisuuteen. Se tosin ei tarkoita, ettei mies olisi aiemmin niittänyt mainetta, josta muutamana esimerkkinä mainittakoon Suomen kirjailijaliiton esikoiskirjailijapalkinto vuonna 1995 sekä Romeo ja Julia -teosta aiempi Finlandia-ehdokkuus vuonna 1999 kirjasta Lentäjän poika. Viime vuonna Järvelä sai Kirjallisuuden valtionpalkinnon kirjoittamastaan Kansallismaisema-trilogiasta. Romaanien lisäksi mies on julkaissut monia novellikokoelmia, näytelmiä sekä kuunnelmia.

Järvelän uusin romaani, Romeo ja Julia, kertoo kahden nuorten välisen rakkaustarinan, jonka piiloironinen ilmaisu on käsin kosketeltavaa. Kun kahden lapsen välinen rakkaus ei saa siunausta vanhemmilta, lapset toteavat paon olevan ainoa keino säilyttää vahva side. Kuulostaako juoni kliseiseltä? Järvelän kirjassa perusjuonen idea jääkin ainoaksi sellaiseksi, sillä muilla tasoilla kirja on arvaamaton eikä pelkästään kielellisiä vaan myös radikaalisti mielenterveydellisiä rajoja rikkova, moderni rakkaus- ja henkiinjäämistarina.

Kirjan nimi kytkeytyy vahvasti Shakespearen klassikkonäytelmään, jota tykätään uusiokäyttää sekä idean että nimensä puolesta niin taiteessa kuin sen ulkopuolella. Järvelän teos mukautuu draaman konventioon sen verran, että kirja on jaettu viiteen näytökseen ja jokainen näytös pitää sisällään yhden vaiheen päähenkilöinä toimivien Vanten ja Julian tarinasta. Ensimmäisessä näytöksessä he tapaavat ja niin kutsuttu rakkaus leimahtaa heidän välillään, toisessa näytöksessä he ovat jo pakomatkalla ja kolmannessa viettävät karkulaisen elämää Julian mummon, Hillevin turvin. Vaikka Shakespearen versio päätyy viidennen näytöksen lopuksi dramaattisesti elämän päättämiseen, ei Järvelä mene ihan niin pitkälle kirjansa tarinassa. Vaikka monilta muilta henki jääkin heikoksi, itsemurhan sijaan nuorten matka katkeaa kohtaukseen, jossa poliisien aseet osoittavat heitä kohti - rankan kiroilun säestämänä. Hyvätapainen Julia ei näytä ymmärtävän tilannetta, vaan niiaa etiketin mukaisesti tuntemattomille miehille.

Kirjan minäkertojana toimii 17-vuotias naivistinen Vantte, joka rakentaa maailmankuvaansa ja historiantuntemustaan Korkeajännityksen avulla. Kirja on kerronnaltaan Vanten tajunnanvirtaa, jossa aiheet saattavat poiketa keskuskertomuksen tapahtumista suomalaisten sukunimien pohtimiseen jopa yhden lauseen sisällä, mikä tekee tekstistä elävää ja monipuolista.

Hahmona kertojapoika on varsin narsistinen. Kirjan kielestä välittyy hänen kaikkitietävä asenteensa, vaikka tasaisin väliajoin hän suoltaa virheitä, kuten ”150 metriä on puolitoista kilometriä”. Vanttea eivät juuri vastoinkäymiset ja pienet virheet haittaa, sillä hän tietää olevansa oikeassa ja seisovansa sekä sanojensa että tekojensa takana jopa niin pitkälle, että puhumisen tilalle otetaan nyrkit. Tämä asenne ei kuitenkaan luo Vantesta kovin uskottavaa kertojaa, sillä osa kirjan tapahtumista käy selville vain Julian ottaessa asiat esille. Pojan kerronta ei myöskään kulje täysin lineaarisesti, vaan hän saattaa palata menneeseen ja hypätä kohdittain tapahtuneen yli, minkä voi katsoa kertovan pojan välinpitämättömyydestä ympäröivää maailmaa kohtaan. Ilman Juliaa sekä taustalla vilkkuvaa mediaa lukija ei tietäisi, mihin Vanten kertomuksiin kaikesta tapahtuneesta kannattaa oikein uskoa. Kirjan edetessä herää pakostakin epäilys, mitä Vantte on milläkin kertaa jättänyt kertomatta. Lukijalle ei ainakaan alussa selviä, onko tämä piirre sitten osa teini-ikäisen pojan hulttiovaihetta vai mielenvikaisuutta.

Kirjan toisen sankarin, kolmetoistavuotiaan Julian, voi nähdä Vanten mielivaltaisen rakkauden uhrina. Kun tytön äiti painostaa taka-alalta ja poikaystävä tekee tyhmyyksiä, tyttö päättää karata rakkaansa kanssa ja seisoa ennemmin pojan kuin tiukkapipoisen äitinsä rinnalla. Naiiviudessaan Julia sietää Vanten tekemät julmuudet kirjaimellisesti sulkemalla silmänsä ja korvansa tämän veriteoilta onnistuakseen ohittamaan ne. Kirjan edetessä hän tottuu katsomaan ruumiita ja kovettuu. Tässä vaiheessa tyttö joutuu ikävään ristituleen, kun hän joutuu kohtaamaan aikuisuuden ja raa’an väkivallan naivistiselta pohjalta ja motiiveilta katsottuna. Koko kirja on tältä kantilta surullinen, sillä Julia on kaikesta huolimatta vasta lapsi, joka ei saa tilaa kasvaa. Alussa hänellä on vielä oma salakielensä silmälasipäisen kaverinsa kanssa ja pakomatkalla hän kantaa mukanaan pehmolelukilpikonnaa puhellen sille aina, kun kyllästyy Vantteen.

Kielellisesti Romeo ja Julia on poikkeuksellinen nykykaunokirjallisuuden valtavirtaan verrattuna: nuortenkirjallisuudessa suosittua puhekieltä käyttävänä se on kaikesta huolimatta luokiteltu kaunokirjallisuuteen aikuisten puolelle. Muita lingvistisiä mainintoja ovat kertojan pilkkusääntöjen hallitsemattomuus sekä se, ettei virkkeitä ole eroteltu pisteillä. Myös monet isot alkukirjaimet ovat kadoksissa paikoiltaan. Vaikka Jari Järvelä huomauttaa kirjan ensilehdillä ottavansa vastuun teoksen jokaisesta pilkusta ja pisteestä, kirja on kieliopillisena katastrofina herättänyt kriitikoissa paljon närää, etenkin kun opus kahmaisi Finlandia-ehdokkuuden ilmestymisvuonnaan 2007.

Järvelässä asuu pieni äärimmäisyyksien suosija, mikä kuvastuu ovelasti tekstin rivien välistä. Hän on luonut tarinansa pohjalle, jossa kaikkein raain materiaali yhdistetään naiiviuteen ja kahdesta murrosikäisestä tehdään tehokkaita tappokoneita rakkauden nimiin. Äärimmäisyydestä kertoo myös Vanten suhtautuminen hänen ja Julian rakkauteen: jos joku ei hyväksy heitä, henki pois. Poika kaikessa pyhässä hulluudessaan jopa syyttää sanomalehteä halusta erottaa heidät, sillä kuvat heistä lehden kannessa ovat erikseen, eivät yhdistettynä, mikä saa pojanklopin raivoihin. Jo melko varhaisessa vaiheessa kirjaa voi todeta, että Vantella on jonkinasteinen mielisairaus tai häiriö. Kun lukija pääsee katsastamaan pojan pään sisälle, huomaa etteivät ajatukset ole ihan tavallisimpia 17-vuotiaan päähänpistoja, vaikka kummallisilta saattavat nykynuorten ajatukset vanhemman sukupolven mielestä tuntua. Siinä missä kaikilla - nykynuorillakin - tuntuu olevan rajansa, Vantella niitä ei näytä olevan, mikä tulee esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän käyttäytyy uhkaavasti jopa Juliaa kohtaan.

Mikään pintaliitoromaani Romeo ja Julia ei ole. Järvelä on onnistunut kaikesta huolimatta tuomaan syvyyttä tarinaansa osoittamalla, että kaikista tyhmyyksistä huolimatta nuorillakin on oma filosofiansa, joka on ihmisiltä aikuistuessa kadonnut. Julia pelastaa kastematoja eikä kestä luontokappaleiden kärsimyksiä ja Vantte taas auttaa näivettyneitä ihmisiä, jotka ovat muuttuneet arjen kiireen vuoksi harmaiksi. Ihan idiooteiksi ei voi kirjan päähenkilöitä siis luonnehtia. Mikä sitten saa heidät ryhtymään pakomatkalleen? Mikä saa Vanten puolustamaan Juliaa niin ehdottomasti, että se kääntyykin lopulta päälaelleen? Onko syynä vääränlainen kasvatus, Korkeajännitys vai mikä? Tämän pähkinän Järvelä heittää kullekin lukijalleen kaluttavaksi.

Monet lukijat ja kriitikot ovat lyöneet kirjan hullutteluksi ja epärealistiseksi parodiaksi Shakespearen rakkaustarinasta. Jos asiaa miettii hetkenkin tarkemmin, huomaa Järvelän olevan oikeastaan lähempänä totuutta kuin kukaan muu suomalainen nykykirjailija. Suomen nuorison tila ei ole kunnossa, ei ole ollut vuosikausiin. Joka vuosi luetaan raportteja mielenterveysongelmista ja pitkistä hoitojonoista. Väkivaltaisuudet lisääntyvät yhä nuorempien keskuudessa, motiiviksi riittää enää vääränlainen vaatetus tai ihmisviha, ja arkistoista käy ilmi, kuinka herkästi aselupia on aiemmin myönnetty. Vantella ei ollut asetta, mutta kyllä massiivinen teini onnistuu muullakin tavoin tappamaan, vaikkapa kirveellä tai ihan puhtailla nyrkeillä. Tämä yksityiskohta unohdetaan herkästi elävässä elämässä. Järvelän kirjassa tälle mielivaltaiselle käytökselle on asetettu motiiviksi vanhempien tuomitsema rakkaus, joten miksi ei?