SUOMALAISUUS LUUPIN ALLA

Dokumenttielokuva: Kansakunnan olohuone, Mouka Filmi Oy 2009

Kansakunnan olohuone on elämänfilosofinen dokumentti siitä, kuinka kaikki näyttää tarpeeksi kaukaa katsottuna "hyttysen paskalta". Lähelle mentynä avautuu sen sijaan usein tuntemisen arvoisia ihmiselämiä. Kyse on yksin etäisyyksistä ja siitä, kuinka läheltä on valmis katsomaan. Vastuu tästä jätetään katsojalle heti kättelyssä.

Jukka Kärkkäinen on osunut uusimmassa dokumenttielokuvassaan asian ytimeen. Dokumentissa seurataan kahdeksan suomalaisen olohuoneen kautta niiden asukkaiden arkea. Temmeeläinen Tero rakentaa ristiriitaista suhdetta tulevaan isänrooliin siinä missä Teuvo tilittää suhteestaan omaan isäänsä ja lapsiinsa.

Teos on koottu lyhyistä kohtauksista, joissa jokaisen elämästä näytetään vuorotellen pieniä hetkiä. Elokuva etenee hitaasti, mutta täyteläisesti. Tuloksena on palapelitekniikkamaisesti rakennettu dokumentti, joka nivoutuu yhtenäiseksi vasta viime metreillä.

Ensisilmäyksellä Kansakunnan olohuone tuntuu mässäilevän suomalaisuuden stereotypioilla, vaikka syvemmän melankolian pohjavire onkin aistittavissa alusta lähtien. Ruudussa vilahtavat takuuvarmat elementit kuten kossu ja kiroilu, jopa epäselvästi näkyvästä televisioruudusta tulee jääkiekkoa ja formulaa.

Perisuomalaista valitustakin on ilmassa, mutta se jää pitkälti toisarvoiseksi. Tällä kertaa ihmiset sopeutuvat kohtaloihinsa. Stereotypiat muutetaan onnistuneesti todellisuudeksi lisäämällä niihin se tärkein elementti: tunne. Silti Kärkkäinen ei ole täysin välttynyt notkahduksilta, vaan jotkin kohtaukset peräkkäin aseteltuina tuntuvat yliviedyltä draamahakuisuudelta.

Teoksen ryhtinä toimii touhukas tenori Arvi Kemppi, joka ei juuri turhia puhele vaan käyttää ääntään siihen, mitä parhaiten osaa — laulamiseen. Hänestä löytyykin sitä ihailtavaa määrätietoisuutta ja tarmoa, mitä muilta teoksen henkilöiltä pitkälti puuttuu. Arvista kertovat katkelmat rytmittävät elokuvaa ja saavat siihen sen ajoittain kaipaamaa vetreyttä.

Dokumentin on vaikea uskoa sijoittuvan 2000-luvulle. Asuntojen sisustus on suoraan kuin 1970-luvulta ja ihmiset tuntuvat jämähtäneen irtaimistonsa kanssa ajan mustaan aukkoon. Televisiot ovat jykevää kuvaputkimallia ja nykyajasta kielivät vain pienikokoiset kännykät, nekin vain ruudussa pikaisesti vilahtaen. Herää kysymys, tätäkö on nykypäivän Suomi?

Ehkä dokumentin aitous piileekin juuri sen tavassa esittää suomalaisten olohuoneet katsojille liikoja selittämättä. Katsoja saa rakentaa mielipiteensä pienistä aluksi merkityksettömiltä tuntuvista katkelmista, jotka avautuvat vasta myöhemmin ja joiden ymmärtämisessä katsojalle on jätetty vahva rooli. On kokijan käsissä, lankeaako hän elokuvan asettamaan stereotyypittelyn ansaan vai ei.

Elokuva kehottaa ihmisiä katsomaan soppajonoissa seisovien maskien ja katulaulajien kotiovien taakse. Kyse ei ole pelkästään köyhyydestä vaan elämän liikkeestä, vanhenemisesta ja arjen vaatimattomista unelmista. Elokuva onnistuu tehtävässään ja saa katsojan ajattelemaan, jos ei dokumentin tapahtumia niin ainakin omaa tapaansa katsoa ja määrittää muita ihmisiä.

Kokonaisuudessaan Kansakunnan olohuone on surullisen kaunis kokoelma tämän päivän Suomea. Se osoittaa, miten ihmiset todellisuudessa elävät niiden stereotypioiden alla, joihin olemme heidät valjastaneet ja kertoo, miten suomalaisia tulisi tarkastella läheltä sen sijaan, että pitäisi heihin turvallisen etäisyyden stereotypioiden avulla.