Ei enää Pariisissa

Kirjoittanut: Amelie
Tehty: Elokuu 2006 - marraskuu 2006
Sallittu: Kaikille jotka eivät pelkää venäläisiä

Ei enää Pariisissa

Nathalié on rikki saapuessaan Moskovaan. Hän seisoo asemalla katsoen ajan kulua, kauniiden viisareiden verkkaista kulkua. 12, 13, niskat kipeytyvät. Tuijottaen herkeämättä tuota aina eteenpäin menevää laitetta hän miettii, pääsisikö hän itse koskaan eteenpäin – taakseen katsomatta?
Kaikki ympärillä puhuvat venäjää. Zdrastjuite, spasiba, dobryi vetser. Nathalié ei puhu heille mitään. Hän vain painaa päänsä ja jatkaa matkaansa. Matkalaukku tuntuu painavalta, mutta Nathalié ei ota taksia. Hän haluaa humaltua Moskovan syksystä.

Taas liian kiireesti, se poltti kielen. Kahvi mulkaisee vihaisesti, antaisit nyt jäähtyä, ei tässä Pariisissa olla, se sanoo. Nathalié kaataa sen päälle kostoksi maitoa. Moskovassa maito on kylmää, se tappaa kahvin. Nathalién mielestä se on kahville oikein. Kieleen sattuu, se on arka.

Raitiovainun kyljessä mainostetaan uutta paikallista elokuvaa. Nimestä ei saa selvää, Nathalié ei edes yritä. Hän katsoo märkää maata, siirtää kenkäänsä lehden päältä. Tuuli on kostea, märkä, huokaileva. Nathalié puristaa takkia likemmäs, hänen pienet nahkahansikkaansa nitisevät. Hän muistaa Pushkinin, mitä hän sanoikaan Moskovan syksystä? Märistä, kylmistä lehdistä? Takertuvasta yksinäisyydestä? Nathalié ei muista, hän muistaa vain Mistralin ja Cocteaun, heistä ei ole nyt apua.

***

Maanantai, tiistai, perjantai. Kalenteri kääntää sivujaan. Hetkeksi se saattaa palata takaisin viikon, kuukauden verran, muttei koskaan viivy niissä liian pitkään.

***

Nathalié avaa salkkunsa ja asettelee asiakirjat järjestyksessä pöydälle. Pöytä on pieni, pyöreä ja sen ympärillä kaksi tuolia. Kuin Ranskassa. Nathalié tilaa kahvin ja alkaa tutkia papereita. Muut asiakkaat katsovat häntä oudoksuen, levitellä nyt papereita tuolla tavalla, kuin omistaisi paikan. Venäläiset sanat lentävät kuin luodit, mutta Nathalié ei välitä. Hän ei tullut lomalle, hänellä on töitä. Kellon viisarit juoksevat kilpaa. Kahvilan väki vaihtuu tasaisen ripeään tahtiin, tarjoilijat ovat ihmeissään, kuka on tuo nainen tuolla pöydässä? Nathalién on vaikea keskittyä töihinsä, hän on turhautunut.
Pisara tipahtaa paperille, hetken se on pinnalla, sitten se imeytyy hitaasti, levittäen mustetta ympärilleen. Nathalié hätkähtää, toinen pisara, kolmas. Hän katsoo taivaalle. Merde, hän alkaa kiireesti koota papereitaan, yrittää pelastaa niiden kallisarvosta sisältöä. Sataa jo kaatamalla kun Nathalié kiirehtii asunnolleen. Vasta ovella hän muistaa, ettei maksanut kahviaan.

Miehellä on pitkä takki ja hän pitää käsiään taskuissa. On viikon kylmin päivä, Siperiasta tuulee. Ihmisiä on tungokseen asti ja kaikilla on kiire. Miehelläkin on. Kiire päästä määränpäähänsä, pois katujen kylmältä viimalta, suojaan purevaa tuulta. Hetkeksi hän pysähtyy huomatessaan Nathalién, tuon yksinäisen naisen – jolla ei näytä olevan kiire. Ehkä juuri se herättää tuon miehen mielenkiinnon, viehättää tässä kiireen täyttämässä maassa. Nathalié seisoo puiston reunalla, katsoo värikkäitä lehtikasoja, ei huomaa miestä. Mies jatkaa matkaansa.

***

Keskiviikko, torstai, sunnuntai. Kalenterin sivut pyörivät villisti. Ne repeytyvät ja katoavat. Unohtuvat. Työ ei valmistu.

***

Vanhat sanomalehden sivut lentelevät kylmän syystuulen kannattelemana. Se muistuttaa Nathaliéta Pariisin sivukujista. Niistä, joissa oli aina piilottelemassa nuoria salaisissa tapaamisissa. Rakastuneita teinejä suutelemassa, seisomassa käsikkäin, halailemassa.
Vanha vinyyli töksähtää katkaisten Piafin vahvan äänen, Nathalié herää. Sous le ciel de Paris. Kello on paljon, mutta Honoréa ei näy. Honoré on lähtenyt, eikä aio palata. Nathalié tietää sen. Hän muistaa olevansa Moskovassa - ja alkaa itkeä.

Mies istuu täydessä kahvilassa odottaen. Hänellä on tärkeä tapaaminen, eikä kellon alituinen, hermostunut vilkuilu tuo hänen seuralaistaan paikalle. Nap, nap, nap, hän naputtaa kuulakärkikynällä pöydänpintaa ja samassa tahdissa jalkaansa pöydän alla, liinan helman takana, näkymättömissä.
Nathalié ei yleensä mene täysiin kahviloihin, hän etsii ne hiljaisimmat, tyhjimmät, missä voi kuulla tarjoilijan pesemän pöydän ja räikeän rätin välisen hinkkauksen. Tänään on erilaista. Nathalié kulkee suuren salkkunsa kanssa väentungoksessa ja pudottaa pienet nahkahanskansa. Hän havaitsee yhden vapaan pöydän, jonka ympärille on jäänyt enää yksi tuoli. Hän istuu alas ja yrittää saada kahvin. Ison, maidolla, mutta ei sokeria. Hänelle ei tuoda sokeria - eikä maitoakaan.
Mies tunnistaa Nathalién heti. Hän laskee hetken päässään todennäköisyyttä uudelle kohtaamiselle tässä miljoonakaupungissa niin pienen ajan sisään. Hän ei usko kohtaloon, mutta jotain tuossa neidossa on. Hän ei ole täältä, hän ei sopeudu. Hetken mielijohteesta mies pyytää tarjoilijan paikalle ja tilaa tälle ”beigetakkiselle, ruskeatukkaiselle” lasin viiniä tietäen, ettei Nathalié juo sitä. Mies on oikeassa, saadessaan lasin Nathalié tuijottaa sitä hetken ihmeissään, työntää hieman kauemmas eikä suo lasille enää ajatustakaan.

Öisin Nathalié näkee painajaisia, jos saa unta. Päivisin hän on tyhjä ja kuiva, rapistuva kuori. Häntä väsyttää, hän ei saa rauhaa. Hän istuu kapealla ikkunalaudalla polttaen aina vain uuden ja uuden tupakan. Vogueta, hänellä on sitä montaa eri tuoksua. Niitä pitkiä, ohuita ja valkoisia savukkeita. Hän miettii työnantajaansa, työkavereitansa, työmatkaansa ja työtänsä. Työtä, jota ei saa valmiiksi, ei vaikka hän kuinka yrittäisi.

Enää ei sada, ei ole harmaata. Ilma on muuttunut kirpeäksi, lunta enteileväksi esiripuksi. Nathalié odottaa esiripun siirtymistä, Moskovan talven paljastamista. Saasteet takertuvat kurkkuun, hengitys höyryää. Ei enää kauaa, hänen pitäisi lähteä.

Nathalié ostaa lehtikojusta Figaron. Mies ostaa Izvestijan, puhuu pulskalle myyjättärelle venäjää ja hymyilee Nathaliélle. Nathalié piilottaa lehden ja lähtee pois. Nenä tuntuu kylmältä ja korvia kuumottaa. Tuhannet tuuppivat varmistaakseen pääsyn metrolaiturille. Maan alla on synkkää, eikä komea, neuvostoaikainen arkkitehtuuri tee vaikutusta. Tai tekee se, kaikki tuntuu liian isolta ja jylhältä, niin kolkolta ja kylmältä. Seinillä olevat sirppitunnukset saavat Nathalién ahdistumaan. Jossain kaukana soi balalaika.
Metro jylisee kuin suora viesti helvetistä. Maailma tärisee ja heiluu. Nathalié sulkee silmänsä, yrittää pysyä tajuissaan.

Kerjäläiset ovat siirtyneet alikulkutunneleiden suojiin ulkona riehuvaa myrskyä karkuun. Nathalié laskee ruplia mummon kuppiin, mummo ei liikahdakaan. Kova tuuli on tuonut tunneliinkin lunta, ohuina kerroksina se peittää pitkän kaistaleen hänen edessään. Nathalié liittyy liikkuvaan ihmisvirtaan. Kello on jo niin paljon, että Nathalié haluaa olla asunnollaan. Häntä pelottaa Moskovan synkkyys.
Nathalié kuulee jonkun huutavan. Sitten uudestaan, tällä kertaa kovempaa. Yhtäkkiä hän tuntee kosketuksen käsivarressaan. Hän säikähtää ja kääntyy, näkee edessään tuntemattoman miehen. Mies on selvästi venäläinen, sen huomaa hänen nenästään, kasvonpiirteistään, silmistään. Mies näyttää tunnistavan Nathalién, ja häntä hämmentää. Mies on varmasti erehtynyt henkilöstä.
- Anteeksi. Tässä hetkittäin te olitte Borovitskayassa, sitä ennen näin teidät Gorkyn puistossa ja nyt täällä. Miten te näin pitkälle olette eksynyt?
Nathalié tuijottaa miehen suuta, nopeasti suoltavia sanoja, kummallisia konsonanttijonoja: - Ah, te ette puhu venäjää, mistä päin olette?
- Ranskasta, Pariisista.
- Rakkautta Pariisissa, sitäkö te täältä etsitte?
- En.
- Ette äännä kuin ranskalainen.
- Ai. Te äännätte kuin venäläinen…
- Otan tuon kohteliaisuutena. Antakaa minun viedä teidät syömään. Lupaan tuoda ruusuja, pidättekö valkoisista vai punaisista?
- Olette kummallinen, älkää tuoko mitään.
- Te siis lähdette kanssani syömään, mutta ette halua ruusuja?
- En sanonut niin. Menkää pois, pyydän. Ei tällainen ole tapana…
- Mutta neiti, kyllä on. Muistakaa, te ette ole enää Pariisissa.
Silloin Nathalié hymyilee. Ensimmäistä kertaa matkansa aikana hän tajuaa, ettei mikään ole kuin ennen. Kuilu noiden kahden niin erilaisen maan välillä on ylitetty. Nathalién silmiin syttyy valo, hän ymmärtää taas. Hän antaa tuon erikoisen miehen viedä hänet ulos.