DANSE MACABRE

Danse macabre

Kulisseissa oli aina pimeää. Suuret esiriput roikkuivat raskaina vyöryminä, kuin jähmettyneinä ajan hiipiessä ohi. Paksu sametti hohti arvokkaana heleän pölykerroksen alla, näytti kuin kaikki maailman draama olisi kudottu sen syvänpunaiseen pintaan. Teatteri oli suljettu epidemian vuoksi, niin kuin kaikki kaupungissa. Vain kirkko piti ovensa itsepintaisesti auki ripittäytyville synnintekijöille, jotka tuskin uskalsivat olla yleisellä paikalla kauaa. Kun kellot soivat, se kuului vaikuttavimmin juuri kirkkoaukion laidassa sijaitsevan teatterin tyhjissä saleissa.

Iltapäivän askeleet kaikuivat pääsalissa hyvin anteeksipyytäen rakennukselta luvatonta suojautumistaan. Sen vuoksi Jean-Baptiste Brateaux liikkui siellä harvoin. Hän oli ainoa, joka oli keksinyt eristäytyä vanhaan, rapistuvaan taloon muiden laudoittaessa sitä ulkopuolelta ja paetessa maalle kovaksi kangistuneiden ruumiiden irvistäessä jalkakäytävien sohjosta. Ei kukaan olisi uskonut, turvapaikka keskellä kaupunkia. Keskellä vilkkainta kuolemaa.

Länsikäytävän oveen veistetyt viivat olivat unohtuneet aikoja sitten. Ei sillä, että mies talossa olisi kauaa piilotellut, hän oli vain kärsimätön. Päivät hän vietti kuunnellen ulkoa tulevia ääniä, merkkejä olevasta ja tulevasta. Joko olisi mahdollista palata, vai pitikö vielä viettää hiljaisuudessa makaavia päiviä siinä ylevässä vankilassa. Joskus kun palaneen katku leijaili laiskana ilmassa, Jean-Baptiste katseli itäkäytävässä sijaitsevan oven lautojen välistä tai kurkotti korkealle salin päätyikkunoille nähdäkseen, ettei teatteri itse ollut tulessa. Niinä hetkinä kaupunki vaikeroi. Se itki kaduilleen tuskaa, puhdasta sysimustaa mahlaa, jossa ihmiset tarpoivat nilkkoja myöten rakkaidensa muistolle.

Sinä päivänä valo oli kelmeää. Se laskeutui etelänpuoleisista ikkunoista kerroksittain luoden lattiaan kalpean hehkun. Ummehtunut haju tulvahti vasten kasvoja. Jean viilsi kevyin ottein vaaleat kohdat juuston kyljestä ja leikkasi siitä kolmasosan. Olisi helposti voinut luulla teatteria pidettävän ruumishuoneena, niin voimakkaasti tuo vanha comté haisi.

Rauhan rikkoivat hiljaisuuteen ilmestyneet askeleet. Ne kuulostivat hätääntyneiltä. Jean-Baptiste säikähti ja perääntyi vaistonvaraisesti samettiverhon taa. Hän ei ollut kuullut pamausta, oven avautumista. Ja nyt joku oli siellä, sisällä. Hitaasti hän kyyristyi kurottautuen maassa makaavaa veistä kohden. Toisella kädellä hän painoi rievun kasvoilleen, varmuuden vuoksi.

Itäkäytävään johtavasta mustasta ilmestyi suurikokoinen vieras. Se seisoi hetken ennen kuin uskalsi ottaa lisäaskelia pidemmälle. Terä kiilteli heikossa valossa, kun Jean-Baptiste astui varjosta. Tunkeilija huomasi hänet ja jähmettyi.
- Häivy.
Salin kaiku toisti käskyä kolmasti.
- Älä aja pois, ole kiltti.
- Kuulitko, häivy!
- Olen aivan kuin sinä. Minä pyydän.
Jean-Baptiste katsoi miestä hetken.
- Miten pääsit sisään?
- Mitä? Minä…
- Suljitko oven!?
Mies nyökkäsi hätäisesti. Jean-Baptiste laski terää hiukan, sormet olivat tiukasti takertuneet sen ympärille. Claude, sanoi mies ja ojensi kätensä kokeellisena rauhaneleenä. Jean-Baptiste katsoi miestä hetken ennen kuin tarttui siihen. Claudeksi itseään kutsunut oli noin viisissäkymmenissä, rypyt hymyilivät silmien ympärillä. Ne varmasti kasvaisivat, kun hän nauraisi, valloittaisivat koko naaman. Mies ei näyttänyt sairaalta, silmissä kiilsi ilo ja terveys. Jean-Baptiste puristi tarjottua kättä ja sai vastaukseksi elinvoimaisen rutistuksen.

Claude Henri Langellier jäi. He eivät juuri puhuneet keskenään, mutta Jean-Baptistelle kävi nopeasti ilmi, että Claude oli toiminut opettajana luultavasti korkea-arvoisen perheen luona. Hänen tapansa puhua, elehtiä ja mumista latinaksi aamuisin ei ollut silkkaa höperyyttä, salaa Jean-Baptiste arvosti sitä. Se että oppinut oli nyt täällä, ei vaikuttanut lupaavalta, eikä Jean-Baptiste enempiä yksityiskohtia halunnut tietää.

*

Claudella oli omat ruoat mukana, pienessä likaisessa kangasmytyssä. Pala leipää, naurista ja puolikas juustoa. Comté oli paljon tuoreempi kuin Jean-Baptisten, mies pisti merkille. Hän katsoi vieraan juustoa alta kulmien ja murahti mielessään. Viini oli loppunut jo ennen Clauden tuloa.

Vieras oli leikannut juustonsa sopiviksi paloiksi ja söi sitä nauriin kanssa. Raskas maiskutus täytti tilan, muttei tehnyt tilanteesta yhtään sen kodikkaampaa, kalma oli aina läsnä. Silloin tällöin Claude kokeili poskeaan tai pyyhkäisi otsaansa. Jean-Baptiste huomasi tämän vasta, kun liike oli jatkuvaa. Juusto ja nauris, poski, otsa, poski, nauris, juusto, otsa… Lopulta Claude ei saanut enää otetta veitsestä, ohimoilla kimmelsi. Jean-Baptiste hidasti ruokailuaan ja vilkuili miehen eleitä. Kun tämän silmät alkoivat painua ja hengitys tapahtui pienin sykäyksin, Jean-Baptiste tunsi sydäntään kouraisevan.

- Juusto, Claude mumisi: - Se on varmasti pilalla…

Jean-Baptiste laski leivänkannikan hitaasti, vieras hikoili kuin irstas vanhus. Sitten Claude kumartui äkisti rajuun yskänpuuskan, joka vavisutti koko miestä. Hetkessä hän oli muuttunut vain kalpeaksi varjoksi itsestään. Suusta karkasi pieni punainen vana. Jean-Baptiste tiesi heti, ettei mies ollut purrut kieleensä, kuten ei kukaan muukaan ja ettei juusto ollut sen enempää pilalla kuin hänen omansa. Vaistonsa pakottamana hän nousi riuhtaisten Clauden pystyyn ja alkoi työntää tätä kohti itäkäytävää. Pois, pois, pois. Miehen ensin hämmentynyt vastustus muuttui pian huudoksi. Jean-Baptiste sulki silmänsä ja työnsi kaikella voimalla tuota vanhaa, isokokoista miestä. Claude kompuroi ja karjui, lattiaan ilmestyi tummia pisaroita. Epätoivoissaan hän yritti tarttua johonkin, mutta mikään ei ojentanut miehelle apuaan, groteskit figuurit virnistivät käytävillä.

Oven luona Claude sai toisen yskäkohtauksen, tällä kertaa niin pahan, että painui kaksin kerroin lattialle. Mustuus näkyi jo silmistä. Vaivalloiseksi käynyt hengitys rahisi kuivuuttaan ja korisi punaisten hampaiden takana. Jean-Baptiste avasi oven irvistäen, hänen voimansa alkoivat olla lopussa. Claude koetti vastustaa, rimpuili, nousi kontilleen ja yritti puhua, mutta Jean-Baptiste ei antanut periksi vaan alkoi huutaa. Miehen mumina muuttui puuroksi korvakäytäville, maailmassa kaikui enää vain Jean-Baptisten kauhistunut huuto. Hitaasti vieraan paino antoi myöten ja tämä kaatui mustalle kadulle nuorukaisen vetäytyessä sisälle. Ovi kolahti tylysti perässä. Kohtalolle hyljätyn ärjyntä kaikui kolkkona yön sylissä.

- Minä tulen vielä, kun kaikki on ohi. Tulen. Minä vannon!

Niin ei kävisi, Jean-Baptiste tiesi sen. Haparoivin sormin hän salpasi oven, kääntyi käsi suun edessä ja juoksi. Punaiset hampaat viipyivät verkkokalvolla ja kutittivat kurkunpäätä. Hän ei hengittänyt, juoksi niin että jalkoihin sattui, pudisti itseään ja ravisteli rankasti. Silmät kirkuivat paineesta, posket lommottivat ja veri kohisi, kunnes hän ei enää nähnyt eteensä eikä kuullut ulkoa kantautuvaa elämän riiston kauhua. Sitten hän törmäsi pukuhuoneen ovenkarmiin, lennähti sisälle ja oksensi.

Silmissä vilisi kuolemantanssi. Universaux. Jean-Baptiste makasi, ei liikkunut pitkään aikaan. Hän yritti muistella, miltä fresko näytti. Se oli tyhjä. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli vartaloa, mutta ainoana salissa kaikui hänen tyhjän vatsansa kurina. Ei merkkiä tartunnasta, vielä. Jean-Baptiste laski keuhkonsa hitaasti tyhjäksi. Edes pöly ei liikahtanut, aika oli pysähtynyt. Viikkoa aiemmin hän oli jatkanut viivojen viiltoa, auringonlaskujen laskemista.

Ulvovat kirkonkellot saivat kämmenet suojaamaan korvia ja suun vääntymään huutoon. Se ei hiljentynyt. Teatteri ympärillä alkoi muuttaa muotoaan, se hävisi vavahdellen kauniiden uhkakuvien taa. Seinät muuttuivat pehmeiksi ja keinuviksi ja kellojen huumaava soitto voimistui tuoden kirkon suoraan pääsaliin. Pian siellä olisivat ihmiset, kaikki ne sadat, tuhannet tautiset loiset. Hän näki jo ensimmäisen tulevan sumun läpi.

Jean-Baptiste hätkähti. Kova kirkuna täytti teatterin, ääni vaelsi salin suuria seiniä pitkin kadoten sitten hyljätyille käytäville. Hän tarkisti kädet, jalat, keskiruumiin, niskan, uudestaan, uudestaan ja vielä kerran. Kosketus sattui, kova lattia teki tehtävänsä ja jäntevä, nuori vartalo oli muuttunut kankeaksi ruumiiksi. Ääni tuli ulkoa. Epäilevänä hän siirtyi pitkään itäkäytävään, kohti sitä ainoaa porttia, josta oli vain kahdesti kuljettu epidemian puhkeamisen jälkeen. Ovea lähestyttäessä ulkomaailman kumu voimistui, mutta Jean-Baptiste ei kuullut sitä. Hän tiesi, että hahmo seisoi oven ulkopuolella. Että tuo olisi suuri ja musta, kuin itse Kuolema. Se hengitti raskaasti, oli menetetyistä sieluista täysi. Raskas. Täysi. Kirkkokin oli hiljaa.

Jean-Baptiste pidätti hengitystään, korva painautui herkästi ovea vasten. Hän tunsi hien nousevan hiusrajaan ja nielaisi kahdesti. Rahina kumpusi syvältä hahmon keuhkoista tasaisena. Vaikka ovi oli välissä, häntä pelotti. Ja kylmäsi.

- C’est fini?

Kuiskauksesta huolimatta ääni kiiri kaikuna Jean-Baptisten takana. Samalla hengitys lakkasi ja hetken aikaa hän luuli, että se oli jo lähtenyt. Sitten, keskeltä mustaa kiiri tuskin kuuluva huokaus.

- Oui.